Kyllä, päivämäärä on ihan oikein - tämä postaus koskee kuukauden takaista keikkaa. Mutta Jens Lekmanin ei pitäisi joutua kärsimään kiireistäni ja/tai laiskuudestani.
Oli nimittäin mainitsemisen arvoinen keikka.
Ensimmäiset pari-kolme biisiä soljuivat ohi "ihan kiva"-fiiliksissä nyökytellen. Mutta taisi olla The End of the World Is Bigger Than Love, joka oli ensimmäinen isompi tunnelman nostattaja. Vaikken tunne Lekmanin tuotantoa lopulta kovin kattavasti, ei se haitannut hetkeäkään. Lekmanin kyky kertoa tarinoita lauluillaan on nimittäin jotain ainutlaatuista. Jos en olisi ollut niin hidas kaivamaan kameraa esille, olisin kuvannut jokaisen miehen stand-upia lähentelevän kertomuksen laulujen taustalta löytyvistä tarinoista (mm. Waiting for Kirsten ja Postcard to Nina).
Black Cab oli odotetusti ehkä ihanin, eikä muiden lemppareiden puuttuminen edes jaksanut harmittaa. Ja kuten usein hyvien liveartistien kanssa, uudetkin biisit aukenivat livenä ihan eri asteella. Tuskin kukaan paikalla ollut lähti kotiin ilman hymyä huulillaan. Ilmassa oli taikaa.
Pakko oli käydä vielä ihan henkilökohtaisesti artistia kiittämässä, kun tämä keikan jälkeen jäi juttelemaan paikalle jääneiden fanien kanssa. Harmitti nimittäin niin paljon, kun Helsingin keikka osui vain pari viikkoa Suomesta lähtöni jälkeen, mutta onneksi herran ensimmäinen Montrealin konsertti osui parhaaseen mahdolliseen ajankohtaan. Tavataan seuraavalla Helsingin keikalla, kuten sovittiin, Jens!
Montrealin oma Monsters of Pop (ehe ehe), Pop Montreal on jo puolessavälissä. Viiden päivän aikana festivaalin yhteydessä esiintyy yli 600 artistia, lisäksi tarjolla on muunmuassa taidenäyttelyitä, muotinäytöksiä ja elokuvanäytöksiä.
Il Motoren keskiviikkoillan aloitti paikallinen Valleys, jota ehdin paikan päällä seurata muutaman biisin verran. Nättiä elektropop-shoegaze-tunnelmointia seurasi ajankuluksi ihan mielellään, mutta suurempaa muistijälkeä se ei jättänyt.
Seuraavana esiintynyt DIIV sen sijaan kolahti jo kovempaa. Ensimmäisten biisien perusteella olisin sijoittanut bändin biisirakenteiden ja letkeän olemuksen perusteella The Drumsin ja Vaccinesin lähimaastoon. Komeasti kaikuvat kitaravallit ja muutaman biisin hengästyttävät loppurevittelyt kuitenkin veivät keikkaa psykedeelisempään suuntaan ja osoittivat DIIVin kykenevän sellaiseen intensiivisyyteen ja yllätyksellisyyteen, jota edellämainitut harvoin pystyvät tarjoamaan. Mukaansatempaava keikka toi useamman kerran mieleen Joensuu 1685:n ja War on Drugsin.
DIIVin musiikkiin tutustuin enemmän vasta keikan jälkeen, ja aika äkkiä korvaan tarttui ainakin vahvaa riippuvuutta aiheuttava, kiihkeästi rullaava Doused. Kesäkuussa ilmestynyt debyyttialbumi Oshin on kokonaisuudessaankin ihan tutustumisen arvoinen paketti. Bändin kiertue ulottuu muuten myös Suomeen, joten suosittelen lämpimästi hypnoottisen shoegaze-dreampopin ystäviä marraskuun viidentenä suuntaamaan Kuudennelle Linjalle!
Illan pääesiintyjä Wild Nothing aloitti settinsä mukavasti nostattavalla Shadow'lla. Lempparibiisiä seurasi reilun tunnin verran lempeää tunnelmointia, mutta ennen pitkää alkoi korostua lähinnä biisimateriaalin samankaltaisuus. Hetkittäin nyökyttelevä yleisö innostui jopa rennosti heilumaan, mutta ainakin omalla kohdalla Wild Nothing tuntui varsinkin DIIViin jälkeen vähän liian
tasaiselta ja nyanssittomalta. Nättiä toki kuin mikä! Kuudennelle Linjalle saapuvat nämäkin vain muutama päivä DIIVin jälkeen, 11. marraskuuta.
Aloitetaan vaikka siitä, että Ocean of Noisen koti on seuraavan (luku)vuoden ajan Montrealissa. Kun on kyse bloggarista, jonka kirjoitustauot venyvät näköjään hyvin helposti muutaman kuukaudenkin mittaisiksi, saattaa olla tuhoontuomittua luvata tiheää päivitystahtia vaihto-oppilasvuodelle. (Syyllisyys painaa vielä kuluneelta kesältäkin, sen verran monta loistavaa keikkaa tuli nähtyä ilman mainintaakaan täällä.) Mutta kun kyseessä on musiikki- ja kulttuurielämältään Montrealin tasoinen kaupunki, on pakko edes yrittää.
Esimerkki. Arcade Firen facebook-sivulla oli linkki Miroir Noirin eiliseenilmaisnäytökseen, johon en ensimmäisen luennon vuoksi ehtinyt. Tänään oli kuitenkin vuorossa Sigur Rósin konserttielokuva Inni, jota en ole aiemmin nähnyt, joten toki se oli valkokankaalta päästävä seuraamaan. Paikalla oli myös itse ohjaaja Vincent Morisset. Hypnoottisten 75 minuutin jälkeen vuorossa oli Q&A Morissetin kanssa, mutta puutteellisen ranskantaitoni vuoksi ymmärsin vain yksittäisiä fraaseja ja nimiä, kuten "olla uskollinen", Neil Young, Jim Jarmusch ja adorable mais bizarre. Ja jos oikein ymmärsin, bändi oli ilmeisesti
ollut varsin vähäsanainen nähdessään elokuvan ensimmäistä kertaa: (hyväksyvällä äänensävyllä) ...it's good. Yeah. Tilaisuuden jälkeen yllättävässä rohkeudenpuuskassa vetäisin miestä hihasta, ja tämä jutteli mielellään hetken myös englanniksi.
Kysyessäni mitä Morisset pohjimmiltaan halusi filmille vangita, tämä kertoi pyrkineensä ennen kaikkea olemaan uskollinen Sigur Rósin lavaenergialle. Mutta koska tallenne ei kuitenkaan koskaan voi päästä aidon livetilanteen tasolle, Morisset halusi tarjota jotain, mihin vain elokuva kykenee. Perinteisen keikkataltioinnin sijaan hän keskittyi siis yksityiskohtiin. Rumpalin pallokuvioinen sukka rytmiä polkevassa jalassa, höyhen olkapäällä, soittamisen intohimo muusikon keskittyneessä ilmeessä. Keikkayleisö kun ei yleensä pääse tarpeeksi lähelle huomatakseen tämänkaltaisia pikkuasioita.
Yhtyeen ainutlaatuisuudesta puhuttaessa oli muuten pakko mainita Morissetille Atlantin ylitykseni kohokohta. Icelandair tarjoaa nimittäin aika ylittämättömän valikoiman elokuvia ja musiikkia, mukaanlukien luonnollisesti koko Sigur Rósin diskografian. Tämä ei ole sponsoroitu mainos, mutta ko. lentoyhtiötä on kiittäminen siitä lähes epätodellisesta hetkestä, kun korvissani soi Valtari ja silmien alla aukesi Islannin henkeäsalpaava maisema. (Pahoittelen ylisanoja, mutta tässä ne vain ovat paikallaan.)
Morisset tunnetaan myös Miroir Noir -dokumentin sekä Neon Bible ja Sprawl II -musiikkivideoiden ohjaajana, joten luonnollisesti puhe kääntyi ennen pitkää Arcade Fireen. Morisset vinkkasikin parin viikon päästä Pop Montreal -festivaalin yhteydessä aukeavasta Morissetin ja tämän tyttöystävän näyttelystä The Art of “The Suburbs”. Näyttely lupaa viedä katsojan albumin kansikuvataiteen kulissien taakse, joten eiköhän tämä Arcade Fire -turisti sinnekin eksy.
Mitä tulee muuhun musiikilliseen tarjontaan, niin aika ylenpalttiselta näyttää jo pelkkä syksy - tarjolla olisi ainakin Ladyhawkea, Jens Lekmania, Beach Housea (joka tosin taisi myydä jo loppuun), Leonard Cohenia, Neil Youngia, Patti Smithia... Ihan ensimmäisenä päätin sijoittaa Rufus Wainwrightin kirkkokonserttiin, sen verran spesiaalilta kuulosti. Ihan lähipäivinä ostoskoriin varmaan napsahtaa myös etukäteissynttärilahjana lippu Coheniin, sen verran ylistystä on Helsingin keikasta tännekkin puolelle maailmaa kantautunut.
Isolta. On kuoro, jousitaustat ja puhallinsektio. Asettuu luontevasti sekä sävellyksen, lyriikoiden että soundin osalta Kerkko Koskisen muun tuotannon jatkumoksi, niin soolotuotannon kuin UB:n lähimaastoon (muutenkin kuin Vuokko Hovatan vokaalien ja Antti Lehtisen rumpujen ansiosta).
Ja koska mahtipontisuus on parasta huumetta, ei varmaan yllätä ketään, että olen kuunnellut biisin jo ainakin viisi kohta kymmenen kertaa putkeen. Vajaa kolmeminuuttinen jättää mukavan janon elokuussa ilmestyvää albumia kohtaan. Juhlaviikkojen konsertin aikaan minun pitäisi olla valtameren toisella puolen, joten sen missaaminen hiukan harmittaa. Vaikuttavaa settiä olisi varmasti tiedossa.
Juomapeli on tulostettu, aurinko paistaa ja kavereiden uusi kämppä odottaa ensikastettaan. Kaikki on siis valmiina vuoden korneinta, övereintä, myötähävettävintä sekä modulaation ja pyrotekniikan täyteisintä iltaa varten.
Kaikista loppukevään uutuuksista tämä kappale on jostain syystä se, mikä täällä soi repeatilla. Voisin syyttää lähestyviä euroviisuja, mutta sisimmässäni tiedän, että popittaisin tätä ihan yhtä lujaa minä tahansa vuodenaikana ja juhlapyhänä. (Kyllä, minun maailmassani Euroviisut on virallinen juhlapäivä muiden joukossa, ainakin mitä tulee kimalluksen, alkoholinkulutuksen ja myötähäpeän määrään.)
Toivotaan, että ylikuuntelen biisin puhki lähiaikoina, jotta kiinnostusta riittäisi myös muihin julkaisuihin. Mutta toistaiseksi en voi mitään sille, että mieleni halajaa vain valotikkuja ja tanssilattian, jolla mitkään muuvit eivät ole liian korneja.
Viimeisen kuukauden aikana kaiuttimiani on dominoinut pari albumia ylitse muiden. Ja nimenomaan albumia siinä mielessä, että niitä on tosiaan tullut kuunneltua kokonaisuuksina, alusta loppuun useita kertoja. Sen nämä molemmat nimittäin ansaitsevat.
Progressiivista iskelmää soittava Suomen Tulli julkaisi esikoispitkäsoittonsa Uuteen maailmaan noin kuukausi sitten. Albumi nojaa vahvasti 70-lukulaisiin progekitaroihin ja syviin urkusoundeihin, mutta turhanpäiväiseltä retroilulta vältytään silkan laadukkaan biisimateriaalin ansiosta. Tällä hetkellä jumitusbiiseikseni ovat nousseet väkevän tunnelmallinen "jäähyväisiä" sekä albumin kepeämpää päätä edustava 225. Molemmissa valloittaa erityisesti ihanasti kaarteleva melodia, joita levy on onneksi täynnä, sillä niistä ei tahdo saada tarpeekseen. Ja nyt alkoi tuntua epäreilulta luetella pari suosikkia, kun niitä on oikeastaan levy täynnä.
Tyttö nimeltään on omalla kohdalla jo vanha livesuosikki, joka jokunen viikko sitten käväisi myös voittamassa ylivoimaisesti Radio Suomen Levylautakunnan - eikä syyttä. Raatilaiset kehuivat bändin piristävän poikkeavaa musiikillista linjaa ja valtavaa potentiaalia sekä ennustivat heidän tekevän vielä täydellisen levyn. Hyvää vauhtia siihen suuntaan ollaan tällä levyllä jo menossa.
Uuteen maailmaan on sinänsä kiero nimi albumille, että harvoin tulee nykyään kuunneltua levyjä, jotka tässä määrin kuulostavat joltain menneeltä vuosikymmeneltä. Mutta jos ei nyt ihan uuteen, niin ainakin toiseen maailmaan Suomen Tullin tunnelmointi kuljettaa, jos vain malttaa hetkeksi pysähtyä kuuntelemaan ja laittaa silmät kiinni. Todistettu on lukuisia kertoja myös livetilanteessa, viimeksi levynjulkkarikeikalla Torniossa.
Jos naapureita on viime viikkoina häirinnyt seinän takaa kaikuva äänekäs laulanta, he voivat reklamoida suoraan Olavi Uusivirralle. Elvis istuu oikealla on nimittäin kerrassaan mahdoton albumi olla laulamatta mukana. Auringon lapsen hilpeitä lallatuksia seuraa komea jono tarttuvia kertosäkeitä, joita syytän viime aikojen kurkkukivuista.
Reeperbahn on levyn alkupuolen kohokohta - ei mitenkään yllättäen minuun uppoavat täysillä komeat melodian loppunostatukset uljaine puhaltimineen. Heti perään kuullaan toinen yhtä vahva kappale, hivenen rauhallisemmin tunnelmoiva nimibiisi. Nostatusta ja puhaltimia löytyy sopivasti siitäkin, ilmankos tykkäänkin niin kovasti. Virallisen kesäbiisin paikkaa varmasti monen muunkin soittolistalla tavoitteleva Oodi Ilolle lainaa ei enempää eikä vähempää kuin Ludwig van Beethovenia, ja onnistuneesti sen tekeekin. Ilon ylistystä on oikeastaan koko albumi täynnä - parin edellisen albumin angsti on väistynyt taka-alalle lähes ärsyttävän onnellisuuden tieltä. Mutta sallittakoon se Olaville, niin kauan kuin hän tarjoilee yhtä kauniita kappaleita kuin albumin päättävä Kaiken jälkeen olet kaunis.
Vaikka olenkin tällä hetkellä albumiin kovin ihastunut, on vaikeaa sanoa, kuinka paljon sitä tulee tämän kevään/kesän jälkeen kuunneltua. Aika näyttää, jääkö se sesonkisoundtrackiksi vai lunastaako paikkansa levyhyllyssäni kestoklassikkona. Ainakin olen aika varma vastauksestani, jos minulta muutaman vuoden päästä kysytään, mikä levy muistuttaa minua keväästä 2012.
Siis en kestä. Olen vain niin kovin onnellinen, että parin keskinkertaisen levyn jälkeen Kent on vihdoin julkaissut kappaleen, joka saa palan kurkkuun ja rinnassa aikaan samanlaisen puristuksen kuin Saker man ser, 747 ja kumppanit.
Antero Lindgren. Äänessä ainakin paljon Sivert Høyemia sekä ripaus Eddie Vedderiä, suurin osa silti ihan omaa sielua ja syvyyttä. Musiikki tummaa ja hypnoottista folkia ja kantria, mutta ylittänee turhat genrerajat silkalla laadukkuudellaan. Lääkitsee lisäksi mökkihöperöityvän flunssapotilaan tuskaista oloa paremmin kuin mikään muu troppi tähän mennessä. Kiitos vinkistä Rumballe.
Alapuolella löytyy streamina debyyttialbumi M O T H E R, mutta jos se puree sinuun yhtä kovaa kuin minuun, hanki ihmeessä omaksi. Minä ainakin aion. Laatuunhan kannattaa aina sijoittaa.
Antero Lindgren esiintyy muuten tänään Korjaamon Folks-klubilla. Ilmainen sisäänpääsykin vielä, vaikka voisin tällä hetkellä maksaa miehelle jo pelkästä olemassaolostaan. Menkää jos suinkin pääsette, minäkin menisin jos en sijaitsisi väärässä päässä Suomea.
Henkilökohtaiset lähtökohtani M83:n toissapäiväiselle keikalle eivät olleet parhaat mahdolliset. Univelkaa ainakin viikon ajalta ja takana neljä kohtuullisen uuvuttavaa päivää töissä. Keikalle lähtiessä myöhästyin kahdesta bussista ja missasin lähes koko Porcelain Raftin setin, vaikka artisti olisi kiinnostanut kyllä ihan sen koko kolmenkymmenen minuutin osalta.
M83 saapui lavalle, iski ensimmäiset sävelet ilmoille, ja minuutin kuluttua kaikki väsymys ja ketutus oli tiessään. (Paitsi että lavalla ensimmäisenä käväissyt mörkö sai kyllä harmittelemaan, että viime hetkellä jätin kameran laukusta pois.) Ensimmäisenä kuultiin luonnollisesti uusimman levyn uljas Intro, jonka kohdalla on otettava heti esiin yksi livetilanteen ehdoton tähti: kiipparisti-laulaja Morgan Kibby. Nainen veti kunnialla Zola Jesuksen lauluosuudet, eikä muutenkaan seurannut turhan orjallisesti biisien albumiversioita. Esimerkiksi We Own The Sky tarjosi mahtavaa revittelyä vokaalipuolella ja yltyi loppupuolella hengästyttäväksi paahtamiseksi. Myös Reunion oli Kibbyn taidonnäyte parhaimmillaan.
Kim & Jessie oli tietty yhtä ihana kuin aina, mutta ratkaisevasti bileet tuntuivat vapautuvan sen biisin kohdalla, jossa Paul Danon näköinen basisti hakkasi sitä kolisevaa juttua. Lisätutkimukset paljastavat biisin nimeksi Sitting. Odotin Midnight Citya ihan viimeisenä biisinä, mutta se kuultiinkin jo varsinaisen setin loppupuolella. Kyllähän sitä viime vuoden parasta biisiä aina ilokseen bilettää. Vaikka saksofonia ei valitettavasti lavalla nähtykään. Jaksaa toimia päivästä / viikosta / kuukaudesta toiseen!
Moni jäi varmasti ihmettelemään Graveyard Girlin puuttumista, omalla kohdalla vielä siistimpi helmi olisi ollut Saturdays = Youthin kaunis Up!. Ei sekään silti lopulta juuri jaksanut harmittaa, kun keikka vielä päättyi älyttömän hienoon Couleursiin.
Kaiken kaikkiaan - upea, hypnoottinen, unelmoiva, tanssittava, vangitseva. Mitään ihan älyttömiä bileitä Tavastialle ei silti syntynyt, liekö johtunut maanantaista vai mistä. Pieni Provinssi-kutina jäi kyllä kytemään. Merci beaucoup, Gonzalez & co!
Luulin (ja henkilökohtaisista budjetillisista syistä jopa toivoin), ettei Ruisrockilla olisi tänä vuonna niin mielenkiintoista tarjottavaa, että sinne tarvitsisi lippua hankkia. The Cardigans nyt olisi hauska ja semi-nostalginen nähdä, pari kivaa kotimaista ja semikiinnostavaa ulkomaista, mutta siinäpä se melkein omalta osaltani onkin.
