31 heinäkuuta 2011

Ruissi-sunnuntai: Te ootte ihan perkeleen kivoja!

Kävelimme sisään festarialueelle sunnuntaina Jenni Vartiaisen nimitellessä yleisöään jokseenkin törkeästi. Varsinaisesti Ruisrock-sunnuntain kuitenkin osaltamme käynnisti Magenta Skycode, jonka pääsin vihdoin ensimmäistä kertaa näkemään elävänä.

Enkeli saapui Ruissaloon.
Viimeiseen festaripäivään Magenta Skycoden taivasta syleilevät, lohduttavat harmoniat sopivat kuin nenä päähän. Nojasin mellakka-aitaan, suljin silmät ja annoin sulosävelten kuljettaa korkeampaan paikkaan. Siis silloin kun maltoin pitää silmäni irti Jori Sjöroosista - keikan jälkeen löysin kamerastani lähemmäs kolmekymmentä kuvaa samaisesta henkilöstä. Kuka lie lainannut keikan aikana.

Bändin ja yleisön keskuudessa vallitsi keikan ajan jotenkin aivan erityinen, ihanan mutkaton ja onnellinen tunnelma. Sunnuntai-iltapäivä, kuinkas muutenkaan. 

Converse-lavalta otimme spurtin Niittylavan suuntaan Fleet Foxesia kärkkymään. Bändi oli etukäteen ehkä suurin täkyni koko viikonlopulle - jo ennen Jori Sjöroosin suositusta. Tuskin kukaan odottikaan keikalta suuria bileitä, mutta setti käynnistyi jopa yllättävän jähmeästi. Liekö syynä sitten keikan alkupuolen vahva painotus uusiin biiseihin. Solistikin ehti jo vitsailemaan hiljaisimmista festareista ikinä, jonka jälkeen yleisön suosionosoitukset tuntuivat jatkuvan joka biisin jälkeen ihan sinnillä niin pitkään, että hiljaisilta hetkiltä vältyttäisiin.

"This must be the quietest festival ever"


Keikan puolessavälissä peräkkäin tiputellut lempparini Mykonos ja Your Protector kajahtivat komeasti ja tuntuivat selvästi vapauttavan tunnelmaa. Loppua kohden meininki parani selvästi ja hyvä mieli keikasta lopulta jäi, mutta tuolla biisimateriaalilla ja soittotaidolla olisi pystynyt parempaankin.

Päivänsäde ja menninkäinen

Seuraavaksi pääsivät telttalavalla vuoroon Isobel Campbell ja Mark Lanegan, joiden tunnelmointiin yhdistin erittäin hyvän muurinpohjaletun. Toimiva kombo. Laneganin äänen syvyyden tajuaa oikeasti vasta livenä, se on vaan m i e l e t ö n. Kovin intensiivistä tunnelmaa väljään telttaan ei syntynyt, mutta paikalla olleet tuntuivat aplodeista ja raukean onnellisista olemuksistaan päätellen nauttivan kuulemastaan. Varsinainen sunnuntaimusiikin kolmen suora siis!

Festarikumppanin seurana tuli seurattua Manu Chaon keikka alusta loppuun. Olin kuullut artistilta aiemmin kaksi jokseenkin yhdentekevää biisiä, eikä keikka saanut minua sen enempää artistille lämpenemään. Parempi vaikutelma olisi ehkä jäänyt, jos olisin poistunut paikalta parin biisin jälkeen - silloin kappaleiden uuvuttavan kaavamaiset sovitukset (kitaraintro -> laulatus -> huudatus ja pogoaminen) eivät ehkä olisi tylsistyttäneet niin paljon. Prodigyn tapaan luulin jokaista biisiä alun perusteella siksi ainoaksi, jonka suurinpiirtein tunsin. Mieluummin seurasinkin Kummeli-hahmon ulosannilla (missä ei sinänsä ole mitään vikaa) varustetun esiintyjän sijaan tanssivaa festarikansaa. Onhan se kiva kun ihmisillä on kivaa.

Sairaan nopee - ja värikäs!
Festarin päätti osaltani Robyn, jonka keikalta lähdin hakemaan vähän eloa raukeilusunnuntaihin. Ihan viime Flow'n veroista tanssiekstaasia nainen ei saanut yleisössä lietsottua. Ehkä väsymys alkoi sunnuntai-iltana jo painaa kaikkien jalkoja siihen malliin, että ajatukset olivat jo puoleksi omassa sängyssä. Settilistassa oli minun makuuni vähän liikaa Body Talk kakkosen ja kolmosen täytebiisejä, mutta onneksi lempparini Dancing On My Own ja With Every Heartbeat olivat yhtä ihania kuin ennenkin. Vesiletkuineen kaikkineen keikka oli ihan onnistunut ja asianmukainen päätös hienolle viikonlopulle.

Festarisieni kiittää ja kuittaa. Mikäs tässä kun saman kuukauden puolella saatiin jopa festari raportoitua!

30 heinäkuuta 2011

Palkkapäivän saalis


Perinteinen palkkapäivän levykauppareissu keräsi hyllyyni aika kattavan tiivistelmän vuoden parhaista levyistä (minun aikajanassani tähän voidaan lukea tällä kertaa myös lähes vuosi sitten ilmestynyt Minä ja Ville Ahonen...), jotka ovat syystä tai toisesta tähän mennessä jääneet fyysisessä muodossa hankkimatta. Ja kyllä, minä 90-luvun jäänne ostan edelleen cd-levyjä. Erityisesti Bon Iver kuumottelisi kyllä vinyyliversiona, harmi vaan ettei opiskelijabudjetissa ole hirveästi tilaa levyille, joiden kuunteluun ei omista edes sopivaa levysoitinta. Vaan voisihan sitä ehkä sijoittaa ihan jo koriste-esineenä...

Minä ja Ville Ahosen samanniminen albumi osoittautui paitsi mielettömäksi, koukuttavaksi albumiksi ja todella liian pitkään venyneeksi hankinnaksi, myös jokseenkin kieroutuneeksi valinnaksi juoksulenkkiä tahdittamaan - juoksen niin kauan että sydämeni pysähtyy ja niin edelleen...

Noin muuten huomasin lenkkipolun kyllä sopivan loistavasti uusiin levyihin syventymisen puitteeksi. Tuli kerrankin keskityttyä ihan täysin musiikkiin, ilman ylimääräisiä huomionsieppareita. Vastavuoroisesti lenkkikin tuntui sujuvan paljon helpommin kun pystyi keskittymään muuhunkin kuin maaniseen minuuttien ja kilometrien laskemiseen.

24 heinäkuuta 2011

Ruissi-lauantai: Kippish!

Festarisieni festariaamiaisella.
 
Ruisrockin helteinen lauantai käynnisteltiin iltapäivän aamiaisella Aurajoen rannalla. Kun lähdimme kohti festaribussia, bongasin rantakahvilan pöydässä aamukahvia nauttimassa Nationalin kitaristin. !!! Olisin niin halunnut mennä sanomaan jotain, esimerkiksi kiittämään siitä kuinka The National on olemassaolollaan tehnyt elämästäni paljon mielekkäämpää, mutta aivot menivät jumiin ja kävelin vain ohi. Pitkiä silmäyksiä Dessner-veljeksen kanssa kyllä vaihdoimme, liekö tunnistanut minut eiliseltä (olin yleisössä juuri hänen kohdallaan) tai sitten vaan ihmetteli että mitä tuo oikein tuijottaa. No, sitten kun Matt Berninger kävelee vastaan niin en ainakaan kävele ohi.

Uusi Fantasia feat. Rainer Freeman

Eläimellisen, infernaalisen ja epätodellisen kuuman bussimatkan aikana luulin hikoilevani pois paitsi aurinkorasvani myös naamani ja loputkin ihoni pinta-alasta. Sai arvostamaan Ruissalon puiden varjostamaa patikkamatkaa ihan eri tavalla! Uusi Fantasia oli juuri ehtinyt aloittelemaan settinsä, kun saavuimme alueelle. Tuttuun tapaan omalta osalta päivän ensimmäinen esiintyjä jäi lämmittelijän rooliin ja tyydyin heilumaan maltillisesti puoli-uneliaassa teltassa.

Kyllä se Terhi on ja ne hiukset on.
Teltasta suunnattiin niitylle Scandinavian Music Groupin vetämää yhteislaulutuokiota varten. Vaikka SMG:n kuunteluaikakausi ajoittuu omalla kohdallani lähinnä sinne muutaman vuoden taakse Hölmö rakkaus, ylpeä sydän ja Missä olet Laila? -levyn tienoille - ja vaikka ne Terhi Kokkosen legendaariset hiukset olivat kiinni (!!!) - tarjosi SMG aivan mukavaa soitantoa piknikin ja jopa pienen hippityttötanssahtelun taustalle. Näen jo yhtyeen sieluni silmin 15-20 vuoden päästä mikkoalatalot ynnämuut syrjäyttäneenä vetämässä pikkukaupunkien kesäterasseilla lauluiltoja oman tuotantonsa pohjalta.

Niksi-Pirkka-henkinen festarisormus.
Iltapäivällä kulutin aikaa myös hankkimalla suolarajat mekkoon uimareissun seurauksena sekä jonottamalla puoli tuntia vajaan kuuden euron viinilasillista, joka maistui samalta kuin se viini, jota saa kaupasta samaan hintaan pullollisen. Ensin mainittu oli sen arvoista, jälkimmäinen ei.

Niittylavalle suunnattiin sitten takaisin seuraamaan Von Hertzen Brothersin keikkaa. Veljeksiä en ole nähnyt livenä sitten kesän 2007, jolloin sekä näkemäni keikka että edellisvuonna ilmestynyt albumi Approach olivat äärettömän kovia. Valitettavasti Ruissi-keikan kohokohtana jäi mieleen lähinnä introvideo, jossa vhb-faija spiikkasi rokkaavat pikkupoikansa lavalle. Kivahan poikia oli kyllä katsella, mutta kun settilista painottui aika vahvasti uusimman levyn tasapaksuun materiaaliin, jota en ole kuullut ollenkaan, aika äkkiä kävi aika pitkäksi. Suuntasimme siis telttaan Anna Calvia odottelemaan niin hyvissä ajoin, että päädyimme vahingossa eturiviin. Sattuuhan näitä.

Festarisieni Anna Calvin tunnelmissa.

Anna Calvi oli yksi eniten odottamistani Ruisrockin esiintyjistä, kun taas festariseurani ainoa kosketus artistiin ennalta oli Edith Piaf -coveri Jezebel, josta hän ei pitänyt - livenä kuulemma olikin sitten onneksi paljon parempi. Jähmeää yleisöä ihmettelin hieman keikan aikana, ja jälkeenpäin huomasinkin useamman olleen arvioissaan sitä mieltä, ettei Calvin karisma ja/tai biisimateriaali kantaneet keikan loppuun asti. Olen eri mieltä. Minä nimittäin olin neidon hienovaraisen karisman, häpeilemättömän mahtipontisten kappaleiden ja MIELETTÖMÄN äänen edessä aivan myyty. Jos jollain on pokkaa, ääntä ja taitoa coveroida esikoislevynsä biisien seassa Elvistä ja ottaa kappale täysin suvereenisti omakseen, ei voi kuin rakastaa.

Niiden, joiden mielestä keikka olisi sopinut paremmin intiimimpään klubiympäristöön, kannattaa suunnata lokakuussa Tavastialle. Keikalle näyttää Tiketin mukaan olevan vielä rajoitetusti lippuja jäljellä. 

Anna, jumalatar.

Kahvitauon jälkeen palattiin hyvissä ajoin telttaan odottelemaan illan kruunaavaa Elbow'ta. Ja millainen kruunu siitä tulikaan! Etukäteen Elbow'n ja Rubikin päällekkäisyys aikataulussa harmitti armottomasti, mutta oli jo unohtunut siinä vaiheessa, kun bändi saapui lavalle. Vaikka Elbow-tuntemukseni ennen Ruisrockia rajoittui The Seldom Seen Kid -albumiin ja heikkoon tutustumiskierrokseen build a rocket boys! -uutukaisesta, odotin keikkaa vähintäänkin innoissani. Elbow vain ylitti odotukseni vielä satakertaisesti. Mikäli olette lukeneet toimittajien ja bloggareiden arvioita keikasta, tiedätte todennäköisesti ne tärkeimmät - maailmojasyleilevä tunnelma, karismaattinen ja sympaattinen Guy Garvey, sekä hienonhieno keikka, joka todennäköisesti hankki bändille monta uutta fania. Mainitsen ne silti vielä kerran, koska se keikka vaan oli todella niin hyvä.

Elbow sai festarisienenkin tiloihin.

Ruisrock 2011 kiteytyy mielessäni siihen hetkeen, kun telttakansa nostaa kädet ilmaan ja huutaa yhteen ääneen että we got open arms for broken hearts. Todellisuudessa minulla ei ole mitään käsitystä, kuinka suuri osa yleisöstä oli yhtä fiiliksissä, mutta edessä se tuntui koko teltalta. Eikä sillä oikeastaan ole mitään väliä, sillä se oli oi niin kaunista.

Mellakka-aidat on tehty ylittämistä varten.


Keikan jälkeen uhmasin järkkäreitä ja mellakka-aitoja saalistamalla lavan ja aidan väliseltä no-man's-landilta settilistan muistoksi yhdestä elämäni parhaista keikoista. Olisi jäänyt harmittamaan liian paljon, jos joku muu olisi poiminut mukaansa järkkärin huonosti tähtäämän paperitollon.

Paulan ja Miran Mainiot Paljetit.

Lauantain pääesiintyjää PMMP:tä jäätiin seuraamaan vielä jonkin matkaa. Yleensä en juuri bändistä välitä, mutta pakko on minunkin myöntää että hyvin ottivat kyllä pääesiintyjän tittelin haltuun. Ulkomusiikilliset elementit elävöittivät show'ta kivasti, mutta niitä ei ollut niin paljon että katsojalle olisi tullut ns. kikkailun maku suuhun. Edellisillan Prodigyyn verrattuna ihmiset tuntuivat kauempanakin olevan aika messissä eivätkä vain seisoskelleet. Kun sain kuulla vielä PMMP-lempparini San Franciscon, oli keskustaa kohti hyvä lähteä taivaltamaan särkevin jaloin, väsyneenä ja onnellisena - oikeassa festarimielentilassa siis.

23 heinäkuuta 2011

Hyvästi Amy Winehouse

Kuukausi sitten facebookissa linkiteltiin ahkerasti Amy Winehousen katastrofaalista keikkamateriaalia Serbian Belgradista. Pian sen jälkeen paluukiertueen loppupuoli peruttiin. Nämä ja monet muut merkit mielessä pitäen tämäniltaisen uutisen ei ehkä olisi pitänyt tulla suurena yllätyksenä - 27 vuoden rajapyykki osoittautui jälleen kohtalokkaaksi yhdelle ongelmaiselle taiteilijalle. Niin suuri sääli.


Cause what's inside her never dies.

Lepää rauhassa neiti Winehouse.

13 heinäkuuta 2011

Ruissi-perjantai: That's what swimming pools are for!

Sain viimein tarkastettua Ruisrock - 40 vuotta rokkia ja rakkautta -dokumentin torstai-iltana ennen Turkuun lähtöä ja se oli luonnollisesti omiaan nostattamaan festarikuumeeni jo hälyttäviin lukemiin. Erityisesti pätkät The Arkin kolmen vuoden takaiselta Ruisrock-keikalta herättivät suuria rakkauden tunteita - kyseinen keikka tuli nimittäin aikanaan seurattua työllä ja tuskalla ansaitulta kakkosrivin paikalta asiaankuuluvalla intohimolla. Toisaalta kaipuu ihan oikeille festareille oli niin suuri, että herkistyin jo, kun näytettiin ihmisiä istumassa anniskelualueella ja nauttimassa festariruokaa pahvilautasilta. Onneksi apua oli lähellä, ja seuraavana aamuna VR kuljetti (minuutilleen ajoissa - iso risti seinään) kauniiseen Turkuun.

Mää olin niin onnellinen että fiilistelin myös lippujonoja.

Epäonnisen festaribussijonotuksen jälkeen (vinkkiä päättäjille ensi kesää ajatellen: laittakaa festaribusseja varten jonotustolpat, jotta ihmiset eivät jonota turhaan kahtakymmentä minuuttia bussia, jota ei koskaan tule) pääsimme vihdoin kulkemaan Ruissalon Via Dolorosaa - joka tosin aurinkoisena perjantai-iltapäivänä oli juuri sopiva matka virittäytyä oikeaan tunnelmaan. Festarialueelta kaikui koko ajan selvemmin Carpark Northin Human, ihmiset olivat kauniita eivätkä vielä liian humalassa, ja kolme päivää festarielämää oli vielä kokonaan edessä. Porteista sisään kävellessäni olin aika onnellinen.


Arto Tuunelan Hamlet-hetki
Ensimmäisenä suunnattiin festariseuran toiveesta seuraamaan Pariisin Kevään keikkaa, ehdimme mukaan noin puolessavälissä. Pariisin kevät -tuntemukseni rajoittuu tasan hei hei mutsi -kertosäkeeseen sekä siihen biisiin, jossa lauletaan että linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta tai voi odottaa seuraavaa. Kummatkin kuultiin, mutta muutoin meinasi olo olla orpo täysillä mukana laulavan telttakansan keskellä. Mutta festareiden alkuun sopikin tuollainen yleisen ilmapiirin fiilistely aivan hyvin. Innostunutta yleisöä on aina kiva seurata.

Taustalla A.W.Yrjänän sieraimet. o o
Seuraavaksi suunnattiin rantaan ja meistä tuli vihdoin Ihan Oikeita Torniolaisia, eli todistimme ensimmäistä kertaa CMX-yhtyeen hyvinsyönyttä livekuntoa. Kovin tarkasti ei kyllä jaksettu keskittyä, mutta sillä hetkellä, kun CMX soitti Rantalavalla Elokuun kruunua ja Viking Line seilasi ohitse, tuli ensimmäistä kertaa se olo että nyt tosissaan ollaan Ruisrockissa! Erityispointsit bändille encorena vedetystä Matti-biisistä.

Gotta catch 'em all! (c) Jenni

Syvälle sydämeen sattuu.

Illemmalla haettiin kahdelta (2) eri anniskelualueelta tanssifiilistä Hurtsia varten, jota tunsin entisestään taas ruhtinaallisen kahden (2) biisin ja kahden (2) Spotify-mainoksista tutun kertosäkeen verran. Näistä Better Than Love oli täkyni seurata keikkaa jonkin matkaa, mutta kuten arvasin niin ei se ehtinyt tulla ennen kuin kutina Rantalavan suuntaan kasvoi liian suureksi ja oli pakko lähteä odottelemaan Nationalin aloitusta. Todennäköisesti olin siis Hurtsin aikana jo jokseenkin poissaoleva, mutta jotain bändin karismasta kertoo se, että muutama päivä keikan jälkeen siitä ei ole enää juuri mitään muistikuvia.

Matt "leave your wife for me, I promise you it's worth it" Berninger

The National oli minulle ainoa, mutta sitäkin painavampi syy hankkiutua Ruissaloon jo perjantaina. Odotukset olivat siis korkealla, eikä National niitä pettänyt jos ei kyllä ylittänytkään. Kolmen vuoden takaiseen Ruisrock-keikkaan verrattuna bändi oli selvästi vapautuneempi ja otti rennosti kontaktia yleisöön - hyvässä ja pahassa. En ole vieläkään varma, olivatko Matt Berningerin pissakakkajutut festivaalin kohokohta vai aallonpohja.

Festarisieni Nationalissa / Festari-National sienissä
Näin bändin elävänä nyt jo neljättä kertaa, ja pakko on myöntää että jonkinlainen uutuudenviehätys ja intensiivisyys keikan seuraamisesta ovat häipyneet, varsinkin kun settilistakin oli lähinnä typistetty versio maaliskuisesta Kulttuuritalon keikasta eikä siis tarjonnut yllätyksiä. Kuten Nuorgam sen osuvasti etukäteisfestariraportissaan ennusti: Tuntuu pikemminkin siltä, kun näkisi vanhan tutun ja kuuntelisi hänen kertomuksiaan viimeisimmästä ulkomaanmatkastaan. En silti rakasta Nationalia yhtään vähempää: sen todistaa keikan ajan aktiivisesti ylläpidetty, minulle epäluonteenomainen kestohymy sekä kotoisa onnentunne Fake Empiren yhteislaulun aikana. Englandin aikana pääsi myös virallinen festarisieni aloittamaan kesäkautensa tälle vuodelle.

Nationalin jälkeen tunnusteltiin tantereen töminää Prodigyn tahtiin muutaman biisin ajan (joista luulin jokaisen olevan Smack My Bitch Up) ennen kuin lähdettiin taktisella ajoituksella patikoimaan kohti bussipysäkkiä. Naureskeltiin korkeapromilleisille keskustelunpätkille, voihkittiin kipeitä jalkoja (tai minä voihkin, festariseura kesti kuin amatsooni) ja muisteltiin seuraavan päivän täkyjä. Vaan eipä arvattu, mitä sfäärejä festarilauantai vielä toisi tullessaan!


TO BE CONTINUED...

Kaikki kuvat (c) minä, paitsi se jonka otti Jenni.

05 heinäkuuta 2011

raukeilumusiikkia

Näin kolmentoista tunnin työpäivän jälkeen olo on jokseenkin töllähtänyt, enkä voi kuvitella parempaa levyä jonka tahtiin rauhoittua ja latautua vielä pariin työpäivään ennen Ruisrokkia (jee, jee!!) kuin Benjamin Francis Leftwichin esikoisalbumi Last Smoke Before The Snowstorm. Tämä levy ei ehkä muuta maailmaa tai edes popmusiikin suuntaa, se vaan on yksinkertaisesti ihana ja sopii täydellisesti tällaisiin kesäiltoihin, kun teinit huudattavat ikkunan takana Soundsia ja muuta nuorisomusiikkia ja täti haluaisi täällä pikkuhiljaa pistää nukkumaan.

Benjamin Francis Leftwich - Last Smoke Before The Snowstorm by Dirty Hit

Lempparit levyltä juuri nyt:







Leftwichin raukeat sulosävelet toiminevat myös kiireettöminä kesälomapäivinä, vaikka minähän en niistä tiedä. Ainakin viime kuussa kovasti kulutettu, tunnelmaltaan samansuuntainen mutta metsäisempi ja eteerisempi Bon Iverin Bon Iver toimi - ja toimii - sekä lomalaiselle että työn raskaan raatajalle.

Bon Iverin uutukaiselta löytyy muuten myös hienoin näkemäni levynkansi vähään aikaan. Jos mulla on joskus omistusasunto niin tuosta tulee olohuoneen tapetti.