28 lokakuuta 2011

R.E.M:n videojäähyväiset x2

We All Go Back To Where We Belong on R.E.M:n jäähyväissinkku ja osa 15. marraskuuta ilmestyvää Part Lies, Part Heart, Part Truth, Part Garbage -kokoelmaa. Nyt biisi on saanut taustalleen videoita jopa kaksin kappalein: toisessa pälyilee näyttelijä Kirsten Dunst ja toisessa taiteilija-runoilija-aktivisti John Giorno. Valitse suosikkisi ja katso ainakin toinen, varsin tehokkaita pätkiä nimittäin.

Itse kappale on kauneinta, mitä bändi on julkaissut sitten vuoden 2004 Leaving New Yorkin.





Haikeiluttaa. Onneksi kerkesin nähdä bändin elävänä, ja varsin ikimuistoisissa olosuhteissa vieläpä (mikä idea oli buukata ulkoilmakeikka Suomeen syyskuussa?!).

Ja onneksi nämä melodiat ei katoa mihinkään.

R.E.M: News

Mikä se oikea kirjoitusasu muuten on? R.E.M:in? R.E.M.:n? R.E.M.in?

21 lokakuuta 2011

M83 Tavastialle!

Tämä viikko näyttää olevan yhtä juhlaa keikkauutisten osalta. Hengitys ehti juuri ja juuri tasaantua Stone Rosesin paluu-uutisen jäljiltä (kolme Manchesterin keikkaa eli 220 000 lippua myytiin tänä aamuna loppuun 68 minuutissa), kun Tiketti tarjosi lisää tuuletuksen aihetta. Ensi helmikuussa nimittäin M83 saapuu ensimmäiselle klubikeikalleen Suomeen. I ' m  s o  t h e r e.


Oma M83-tuntemukseni rajoittuu lähinnä parin vuoden takaiseen Saturdays = Youthiin ja juuri ilmestyneeseen Hurry Up, We're Dreaming -tuplaan, johon tutustuminen on sekin oikeastaan vielä vaiheessa. Vanhempaan tuotantoon syventyminen on jostain syystä aina vain jäänyt, mutta eiköhän tämän uutisen innoittamana sinnekin suuntaan oteta tuntumaa. Onpa ainakin jotain tekemistä, joka saa odotuksen tuntumaan lyhyemmältä!

Liput tulevat myyntiin ensi maanantaina, jolloin täytyy kello yhdeksältä olla kärppänä sarjaklikkaamassa päivitä-nappulaa. Ja helmikuun 27. sitten Tavastialle mars! 



Sinkkubiisi Midnight Cityn virallinen video on muuten sekin viikon uutuuksia ja ihan katsomisen arvoinen pätkä. Loppui tosin siinä vaiheessa, kun odotin tarinan vasta alkavan. Ehkäpä siihen saadaan tulevilla musiikkivideoilla jatkoa?

18 lokakuuta 2011

KYLLÄ!!!!

Nyt se on varmaa: The Stone Roses tulee takaisin ensi kesänä. !!!!! PARAS UUTINEN PITKÄÄN AIKAAN.

Nyt vain sormet ristiin sen suhteen, että extensive world tour yltäisi kohtuullisen matkan ulottuville. Vaikka en kyllä pistäisi pahakseni Manchesterin reissuakaan.

11 lokakuuta 2011

Elokuvissa: Piiat


Viime perjantaina Suomen ensi-iltansa saanut Piiat (The Help) perustuu Kathryn Stockettin samannimiseen romaaniin ja kertoo tarinan rotuerottelun aikaisesta Amerikasta. Kirjailijaksi pyrkivä Skeeter Phelan palaa yliopistosta kotikaupunkiinsa Jacksoniin ja päättää ottaa työn alle ristiriitaisen aiheen - afroamerikkalaisen palvelusväen kohtelun heidän omasta näkökulmastaan. Mustat kotiapulaiset kasvattavat valkoisten kotirouvien lapset ja ovat monille käytännössä perheenjäseniä. Silti he eivät saa syödä samoilta astioilta kuin isäntäväki, puhumattakaan saman vessan käyttämisestä. Vastoin Mississippin rotulakeja pari palkollista, hellä Aibileen ja räiskyvä Minny uskaltautuvat pienen epäröinnin jälkeen avautumaan Skeeterille kokemuksistaan.

Piiat ei ole rajoja rikkova tai edes kovin yllättävä elokuva, mutta se on rehellinen, lämmin ja kaikin puolin nautittavan laadukas ajankuva. Elämä 1960-luvun Mississippissä avautuu sekä viimeisteltyjen puitteiden että loistavan näyttelijäntyön ansiosta. Lähes kahden ja puolen tunnin kesto saattaa kuulostaa liiankin kunnianhimoiselta, mutta tarina vei mukanaan siihen malliin, ettei kertaakaan tullut edes mieleen vilkaista kelloon - ajan kulun paljasti vain pitkästä istumisesta kiukuttelemaan äitynyt polvi.



Oikeamielisenä Skeeterinä nähdään nappivalinta Emma Stone, joka tuo rooliin juuri sopivasti huumoria ja kapinallisuutta säntillisten pikkuvaimojen vastapainoksi. Ensimmäisestä elokuvaroolistaan (Superbad) lähtien olen toivonut näkeväni lisää Stonea ja onkin ilo huomata, että hän tuntuu olevan Hollywoodissa hienoisessa nousukiidossa. Bryce Dallas Howard on jäätävän loistava kotirouva Hilly Holbrook, pahis jota on ihana vihata. Muiden rouvien hyljeksimä, uusavuton mutta hyväsydäminen Celia Foote (Jessica Chastain) on kiehtova sekoitus höpsöä bimboa ja ulkopuolista outolintua.

Elokuvan sielu kiteytyy kahteen palvelijaan: Aibileen Clarkiin (Viola Davis) ja Minny Jacksoniin (Octavia Spencer). Davis ja Spencer ovat niin liikuttavan aitoja, että heidän kohtauksiaan huomaa ennen pitkää odottavansa, vaikka koko muukin näyttelijäkaarti suoriutuu tehtävästään kunnialla. Davis tekee roolinsa sellaisella lämmöllä, ettei katsoja epäile hetkeäkään, etteikö Aibileen olisi ollut kaikille hoitolapsilleen se oikea äiti. Spencer tuntuu olevan luonneroolissaan rakastettavan suorapuheisena Minny Jacksonina ja sai myös aikaan salin raikuvimmat naurut - Minnyn ja entisen emännän välinen suklaakakkuepisodi on leffan hillittömimpiä jaksoja. Jos näitä suorituksia ei huomioida Oscar-ehdokkuuksilla, niin loppuvuoden leffasato täytyy olla jotain ihan ilmiömäistä.

Vuonna 2011 ilmestyessään Piiat ei muuta maailmaa, mutta se kertoo äärimmäisen hienosti ja koskettavasti tarinan niistä, jotka muuttivat.


Kuvat movies.about.com

10 lokakuuta 2011

Flow Festival - The Documentary



Keskellä pimeää, kylmää ja märkää lokakuuta ei ehkä kannattaisi katsoa Flow-dokumenttia, jossa Suvilahti näyttää välkkyvien valojen ja kauniiden ihmisten satumaailmalta. Kontrasti elokuun lempeistä illoista jäätäviin syyssateisiin on vähän liian silmiin(ja sydämeen)pistävä. Mutta katsokaa se pätkä nyt kuitenkin, jos ette sitä jo ole tehneet.

Minäkin nimittäin katsoin, ja muistin sen odottavan onnentunteen ensimmäisenä päivänä porteista sisään kävellessä. Muistin haikean onnentunteen viimeisenä iltana porteista ulos kävellessä. Muistin sen, kun johdin kongajonoa syöden samalla Ben&Jerry'siä. Muistin hikisen ja ekstaattisen Hercules & Love Affairin tanssimaratonin. Muistin festarisieneni. Muistin Ladyhawken rusentavan tungoksen. Muistin taputtamisesta kihelmöivät kämmenet Rubikin jälkeen. Muistin kolmeen pekkaan ostetun shampanjalasillisen, josta riitti kaksi kulausta jokaiselle. Muistin, miltä tuntui tanssia aamuyöllä salsaa konttiaukiolla reidet jäässä, kun ei malttanut pysähtyä laittamaan sukkahousuja jalkaan.

Ja sitten onneksi muistin, että kyllä se kesä, festarisieni, elokuun illat ja Flow sieltä taas ensi vuonna tulevat.

02 lokakuuta 2011

Helisten, kilisten, kalisten, kolisten

Reginan Soita mulle on viihtynyt levysoittimessani varsin aktiivisesti heti ilmestymisestään asti, eli jo lähes kuukauden verran. Meinasinkin jättää tämän postauksen kokonaan tekemättä, koska tuntui, että albumista on varmasti kaikki oleellinen jo suomalaisessa musiikkimediassa ehditty puimaan. Sitten tajusin, että eipäs olekaan - nythän sen vasta tietää, miten levy oikeasti kuuntelua kestää (erittäin hyvin)! Mulla nimittäin kestää hyvinkin se kuukausi, että pääsee kunnolla albumiin sisälle: alkuihastusbiisit saattavat paljastua lopulta aika kertakäyttöisiksi ja levyltä nousee usein pitemmän päälle yllättäviäkin suosikkeja esille.


Levyn aloittava Unessa ei vakuuttanut vielä ensikuulemalla, mutta on sittemmin takertunut korvaan ihan kiitettävästi. Nimensä mukaisesti biisissä on vielä hieman unelias, varovaisen herättelevä tunnelma - suureksi osaksi Iisan puoleensavetävän, totuttua matalamman henkäilyn ansiosta. Unessa onkin saanut lempeästi herätellä minuakin aika monena alkusyksyn aamuna.

Pride-sinkku Haluan sinut taas vietteli puolelleen välittömästi jo ensikuulemalla erityisesti oletko sinäkin se oikea -säkeellään. Siis ah! Biisissä yhdistyvät vastustamattomasti alkuihastumisen perhosia-vatsassa-olo sekä sen tosiasian tunnustaminen, että on ihan okei ettei tästä(kään) ehkä tule elämää suurempaa rakkaustarinaa.




Lepään aalloilla on rauhallisempi välipala ennen Jos et sä soita -sinkkubiisiä, joka on kestänyt kuuntelua jo keväästä asti. Uutuudenviehätys on toki kuukausien myötä kadonnut, mutta onhan se edelleen niiin valloittava. Kesä 2011 säilöttynä musiikin muotoon.

Päivät valuvat on samaan aikaan suloisen haikea, välinpitämätön ja eteenpäin katsova, menevä ja pysähtynyt. Yksi lemppareistani. Timanttista putkea jatkaa tämän hetken ehdoton suosikkini Mustavalkeaa: Iisa kujertaa suloisemmin kuin koskaan, väreillä leikkivä sanoitus on hilpeä ja aito. Ihana, ihana, ihana.



Ui mun luo jää hieman edellisen biisin varjoon, mutta sopii rauhoittamaan tunnelmaa ilakoinnin jälkeen. Harjun takaa on näennäisen simppeli mutta kiehtova, ehkä eniten "vanhasta" Reginasta muistuttava kappale tällä albumilla. Erotunnelmissa leijuva Valveilla ei tee itsestään suurta numeroa, ja albumi päättyykin kuin varkain - ai nytkö jo?

Soita mulle on ehdottomasti yksi vuoden ykkösalbumeista - ja reilun puolen tunnin kestossaan aivan täydellisen pituinen. Regina loi nahkansa jälleen todella onnistuneesti, mutta ei onneksi kalunnut puhki uutta soundiaan. Parikin biisiä lisää, ja albumi olisi voinut ruveta toistamaan itseään ja tunnelma laskea loppua kohden ratkaisevasti. Nyt sitä ei kuitenkaan ehdi tapahtua, vaikka loppupää alkupuolelle biisimateriaalissa häviääkin. Soita mulle on edeltäjäänsä Puutarhatrilogiaa kompaktimpi paketti, joka jättää kuulijan juuri sopivasti haluamaan lisää. Viimeisen biisin hiljennyttyä on vaikea olla laittamatta levyä soimaan alusta uudelleen.

Lisää jätti janoamaan myös Flow'ssa nähty festarisetin puolikas, ja klubikeikka on ehdottomasti tämän albumin tiimoilta nähtävä. Ainakaan näillä näkymin Reginaa ei päästä täällä napapiirin tuntumassa tänä talvena kuulemaan, joten suunta on 11. marraskuuta siis Ouluun ja nelivitoseen.