12 joulukuuta 2010

Erään aikakauden loppu

Keskiviikkoaamuna piti erään sähköpostin otsikko lukea hämmennykseltä kahteen kertaan: Greatest hits-album och avskedsturné‏. Luettuani koko viestin oli se pakko uskoa - The Ark lopettaa ensi vuonna. Hiljennyin.

The Ark on ollut minulle se bändi. Se bändi, jonka keikalla olen kahden ensimmäisen kappaleen aikana huutanut ääneni käheäksi, jonka vanhoja sinkkuja olen silmät kiiluen metsästänyt levykaupoista, jota ilman en olisi voinut jossain vaiheessa elää. Kuulin yhtyettä ensimmäisen kerran joskus herkässä yläasteiässä. Echo Chamberiin ihastuin ensin, mutta It Takes A Fool To Remain Sanen jälkeen ei ollut paluuta entiseen. Huhtikuun 2007 Tavastian-keikan jälkeen leijuin kolme viikkoa pilvissä kuin uskonnollisen herätyksen saaneena ja saman vuoden lokakuussa Oulun keikalta taisteltu rumpukapula on vieläkin yksi rakkaimmista aarteistani. 

Parin vuoden takainen Ruisrockin keikka on tällä erää viimeinen näkemäni keikka yhtyeeltä, vaan maaliskuussa ei ole enää. Vaikka uusin levy ei juuri jaksanutkaan enää innostaa, niin onhan elämänsä rakkaus nyt päästävä hyvästelemään. Because ridicule is no shame.

05 joulukuuta 2010

Krapulamusiikin valitsemisen taiteesta

Krapulamusiikin valinta on herkkä asia. Ei saa olla liian iloista, ettei ala ärsyttää, eikä menevää (varsinkaan edellisen illan bilebiisejä) ettei tule huimaus ja pahoinvointi. Enää enempää siis. Aggressiivinen ja/tai kovaääninen musiikki ei missään nimessä käy, paitsi jos haluaa kasvattaa päänsärkyä ja mahdollista pahaa tuulta. Liian angstista kannattaa myös varoa, jos on taipumusta dagen efter -sortin itsesyytöksiin.

Pitäisi siis olla lempeää, positiivissävytteistä, rauhallisenpuoleista ja rauhoittavaa. Ja sekin vielä, että kaikki tekniset kriteerit täyttäväkään musiikki ei aina käy - pitää olla juuri oikeaa tähän tiettyyn aamuun. Toimiviksi on aamusta riippuen todettu muun muassa Liekki, Rufus Wainwright, Nick Drake sekä José González. Tänään intuitio valitsi nappiin: Midlake, melankolista mutta lohduttavaa.


Lisäksi päivään on kuulunut Velvet Goldmine ties kuinka monennetta kertaa, Marlin Vital multivitamiinijuomaa sekä kipeät päkiät. Varsin perinteikäs sunnuntai siis.

29 marraskuuta 2010

Tässä valossa ja tänä iltana

Niin vain sitä ollaan marraskuustakin jo melkein selvitty. Useampi mieltä painanut asia alkaa selvitä, tai ainakin tuntuu siltä, että ne on mahdollista selvittää. Viime aikoina ei vaan ole mikään oikein jaksanut inspiroida, musiikki mukaan lukien. Valoa on kuitenkin ehkä jo vähän näkyvissä kaamoksen keskellä.

Joulukuuhun on vielä pari päivää aikaa, joten kai marraskuun soittolistan saa vielä julkaista. Aikamoista jumitusta on ollut senkin suhteen.

25 lokakuuta 2010

Do you miss the point like I do?

Maaninen päivitä-nappulan klikkailu aamutuimaan kannatti - maaliskuun kolmantena yläkatsomo C vasen odottaa! Ensin meinasi vähän harmittaa tuo piippuhyllylle joutuminen, mutta kun kuuli kuinka moni oli jäänyt kokonaan ilman lippuja, niin loppui sekin ininä. Onhan se nyt sentään maailman ehkä paras bändi, ja ensi vuoden ehkä parhaasta päivästä on jo vahva aavistus.

Kulttuuritalolta aasinsillalla (tai raitiovaunulla, ehehe) Tavastialle, nimittäin parhaillaan siellä revittelee The Posies. Ken Stringfellown livekarismaa (ei voi sanoa lavakarisma, koska kovin paljon herra ei sillä puolella mellakka-aitaa viihtynyt) kerran sateisella Finnair-stadionilla todistaneena olisi tämäkin keikka kyllä kuumottanut, mutta aikataulut ei nyt oikein mätsänneet. Eikä lompakon sisältö. Jos turkulaisilla on huomenna parempi mäihä, suosittelen suuntaamaan Klubille.



Olipa muuten äärettömän huono idea alkaa kuunnella Posiesia juuri nyt. ÄÄÄÄÄ.

21 lokakuuta 2010

Tietääköhän nämä tyypit kuinka onnelliseksi ne tekevät pienen ihmisen

Indiesuosikki The National Helsinkiin maaliskuussa  

21.10.2010 09:29

Yksi maailman suurimmista indieyhtyeistä, brooklyniläinen The National saapuu vihdoin ensimmäiselle omalle keikalleen Suomeen. Viimeksi Ruisrockissa vuonna 2008 ja Ankkarockissa vuonna 2009 nähty yhtye esiintyy Helsingin Kulttuuritalolla 3. maaliskuuta. Konsertin liput tulevat myyntiin maanantaina 25. lokakuuta.

Tiketti


Kuka tarvitsee yli viiden tunnin yöunia, tai jaksaa harmitella peruuntuneiden luentojen vuoksi heräämistä, kun aamulla saa herätä tällaisiin uutisiin? Suonette anteeksi, jatkan nyt epämääräistä hypähtelyä ja virnistelyä keittiön puolelle keittämään aamupuuroa. Tämän päivän soundtrackia ei tarvi suuremmin miettiä.

 

Vaati muuten aika paljon itsekuria pitää kirjallinen antini näinkin maltillisena. Pakko kompensoida vähän: !!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

15 lokakuuta 2010

Have a party in your pink Cadillac




Tänään hyppäsin poikkeuksellisesti muotiblogien kelkkaan ja pukeuduin Roosa nauha -päivän kunniaksi vaaleanpunaiseen (tai niin pitkälle kuin se minulle on mahdollista). Onneksi tätäkin tapahtumaa voi laajentaa halutessaan myös musiikin puolelle. Jos siis haluaa vältellä kaikkea mahdollista oikeaa tekemistä.




12 lokakuuta 2010

Parasta juuri nyt

1. Magenta Skycode – IIIII

Tällaisen muutaman vuoden takaisen helmen löytäminen on aina niin hienoa, ettei viitsi edes harmitella niitä hukkaan menneitä potentiaalisia kuunteluvuosia siinä välissä. Mennyt minulta aikanaan ilmestyessään täysin ohi, mutta toisaalta en ole varma olisiko se silloin vielä niin kovaa kolahtanutkaan. Nyt en osaisi näihin lokakuun päiviin täydellisempää musiikkia keksiä enkä etsiä. Loistava jumituslevy, ja niitähän minä rakastan yli kaiken.

Tämä levy on myös todennäköisesti parasta, mitä olen musiikkiblogien kautta tähän mennessä löytänyt. Ensisijaisesti nimi on tainnut jäädä mieleen 1000 Sparksista, joten erityinen hatunnosto sinne suuntaan!

2. Delay Trees Nuclear Nightclubissa 23.10

Onhan se kiva päästä pitkästä aikaa hyvän bändin keikalle hyvien ystävien seurassa. Parasta henkistä ravintoa mitä on.

3. Astangajooga

Ei musiikillisia yhtymäkohtia. On vain niin ihanaa ja terapeuttista, kun saa ja pitää keskittyä täysin itseensä, kehoonsa ja tähän hetkeen. Mahtavaa on myös kokea pitkästä aikaa se tunne, että on sittenkin jossain hyvä tai ainakin parantaa siinä koko ajan.

4. Ensimmäinen NME:ni

 

Eihän tuollaista kansikuvaa nyt voinut jättää hyllyyn, enkä onneksi tehnytkään niin. Tämähän on kuin seiskaluokalla uutta Suosikkia selatessa, löytyy jopa fanikuva, iih! Joko voi esittää joululahjatoiveita?


5. Ihan-muuten-vaan-puhelinsoitto ystävältä

"Mie soitan sulle sitte torstaina ko oot kauheassa krapulassa että onko sulle siihen mennessä tapahtunu jotaki."

Pitäisi itsekin muistaa tarttua puhelimeen enemmän vaikka varsinaista asiaa ei olisikaan, ja nimenomaan silloin. Puolisen tuntia asiatonta juttua voi olla illan/päivän/viikon paras juttu.


+ Lokakuun soittolista (tai sen tynkä) löytyy taas Spotifysta. Koottu jälleen samalla vanhalla periaatteella.

30 syyskuuta 2010

aika fiiliksissä uuesta Delay Treessistä

Onko mitään parempaa tunnetta kuin omistaa upea uusi levy, jonka haluaa (ja pystyy, ja saa) laittaa heti viimeisen biisin hiljennyttyä uudelleen (ja uudelleen, ja uudelleen...) soimaan? Ehkä, mutta miten sitä nyt tämmöinen sisäänpäinkääntynyt popaddikti muusta tietäisi.


Posti toi myös muutaman muun pitkään ostoslistalla olleen herkun: 
 Interpolin Anticsin sekä Robynilta Body Talk pt. 1:n sekä pt. 2:n.

Tämäniltainen kauppareissu taitaa kyllä lykkääntyä huomiseen - tämän levyn äärestä ei niin vain irrottauduta. Roskat ehkä voisi viedä, juuri ja juuri.

Syyttäkää nälkäkuolemastani Delay Treesiä.

24 syyskuuta 2010

nämä päivät on lyhyitä, lyhyemmiksi käyvät

Koska joku käväisi eilisessä open stage -illassa heittämässä lavalla Elokuun kruunun, olen luonnollisesti tänään kuunnellut pelkkää CMX:ää. Joko mainitsin, että olen vaikutuksille altis?



Ei suhteeni CMX:ään mitenkään erityisen läheinen ole (synnyin kymmenen vuotta liian myöhään), mutta kyllä tämä johonkin nostalgiahermoon (ja kotiseutuhermoon) silti iskee. Varsinkin näin sateisena syyspäivänä. Jos viisi vuotta nyt on tarpeeksi pitkä aika, että tätä voi nostalgiaksi sanoa.


Ja onhan se Kultanaamio edelleen yksi parhaista suomalaisista biiseistä ikinä. Ihan jos totta puhutaan.

19 syyskuuta 2010

Suuresti odotettu, kauan kaivattu

Nettiyhteys siis, ja sen myötä Spotify sekä syyskuun soittolista, jota ei-niin-yllättäen hallitsevat edelleen ne samat vanhat äijät. Mutta on siellä (ehkä) muutakin ja tulee varmasti vielä lisää, joten klikkaa jos kiinnostaa!



Jos kuuntelet Antonya väsyneenä ja/tai herkässä/sekavassa mielentilassa, en vastaa seurauksista. Nenäliinapakettia voisin ainakin suositella lähistölle.

10 syyskuuta 2010

Pappamusiikkia

Tiedä sitten johtuuko jatkuvasta uusien asioiden ja ihmisten tulvasta vai vain nettiyhteyden ja Spotifyn puutteesta, mutta viimeiset pari viikkoa olen joka tapauksessa luottanut musiikkivalinnoissa uusimpien villitysten sijaan tuttuun, turvalliseen ja vanhoihin miehiin. Mikä nyt ei itse asiassa normaalista hirveästi poikkea. Kovassa kulutuksessa ovat olleet niin Ziggy Stardustit, Blonde On Blondet kuin Famous Blue Raincoatit. Lisäksi eilisissä fuksiaisten jälkeisvapinoissa koin Five Yearsin maailmanlopputunnelmat sattuneesta syystä hyvinkin läheisiksi...



Kirjavalinnoissa mennään samalla linjalla - Mark Spitzin David Bowie (alkup. Bowie: A Biography) on nyt puolessavälissä ja varmaankin paras koskaan lukemani elämäkerta (mistä olin vakuuttunut viimeistään Arcade Fire -aiheisen prologin jälkeen). Suosittelen lämpimästi. Spitz nimittäin onnistuu kertomaan samassa paketissa kaiken oleellisen sekä sopivasti nippelitietoa pitäen silti yllä lukijan mielenkiintoa. Varsinkin muusikkojen ja yhtyeiden biografioissa kun tahtoo helposti tulla yksityiskohtaähky ja kierot managerit ja legendaariset tuottajat menevät ennen pitkää (ainakin allekirjoittaneen) mielessä sekaisin.

"If the record business loved music as much as Marc Spitz does, there would still be a record business.” —Dan Kennedy

Samalla on tullut kahlattua läpi Bowien tuotantoa läpi albumi kerrallaan sitä mukaa kun se kirjassa esiintyy. Ehkäpä tätä tyyliä voisi soveltaa myös muihin vanhoihin setiin artisteihin, joiden tuotantoa tuntuu joskus olevan kertakaikkiaan liikaa eikä tiedä mistä aloittaisi.

27 elokuuta 2010

Hellut mukkaan, lakat tukkaan ja Kulttiin rokkaan!

Ohhoh, kyllähän siinä vierähtikin. Tässä välissä on Berliinistä kotiuduttu ja toivuttu, tehty vuokrasopimus ja aloiteltu varovasti muuttohommiakin. Tänään kuitenkin rokkenrollia vielä kotikulmilla, Cult Cinemassa nimittäin tiedossa Zacharius Carls Groupia, Suomen Tullia ja Kati Saloa. Jee!



Zacharius Carls Group on yksi pisimpään mukana kulkeneista suosikeistani ja bändi, jolle soisi ehdottomasti suurempaakin kuuluisuutta Suomen musiikkikentällä. Juurevaa, vastustamattomasti veivaavaa pohjoisenkuuloista rokkia. Vaikka jokainen levy tuntuu olevan vielä edellistäkin parempi, parhaimmillaan yhtye on silti livenä - laulaja-kitaristi Ossian saattaa näyttää hobitilta, mutta lavapreesens on rokkenrollin riivaaman demonin.



Cult Cinema & Cafe ansaitsee keikkapaikkana esillenoston. Kyseessä on viihtyisä ja tunnelmallinen 50-luvun tyyliin sisustettu elokuvateatteri ja baari. Aina silloin tällöin näytösten jälkeen yläkerran teatterisalin valkokangas nousee ylös ja sen takaa paljastuvalle lavalle nousee bändi tai useampi. Niin myös tänään, kun "Kultti" täyttää jo neljä vuotta. Onnea!

16 elokuuta 2010

First we take Suvilahti, then we take Berlin

Viiden tunnin päästä pitäisi olla jo pikkuhiljaa suuntaamassa lentokenttäbussille. Huomenaamulla siis odottaa Berliini, viikon aikana tiedossa on ainakin pitkiä aamiaisia Prenzlauer Bergissä sekä sunnuntaikaraokea Mauerparkissa. Muu ohjelma on vielä aika täysin auki, katsotaan minne U-bahn vie.

Ocean of Noisen virallinen top kolmonen tämän vuoden Flow'sta on muuten tässä:

Owen Pallett
Robyn
The xx

Tarkempaa analyysia festarista tulee Berliinin-reissun jälkeen tai sitten ei.

Tämä on ehkä hajanaisin päivitys koskaan, mutta jospa maailman paras Berliini-biisi korvaisi vähän.



Ja kyllä, olen tietoinen siitä että tämä on kolmas otsikko peräkkäin, joka sisältää sanan "Suvilahti". Mutta Flow on vähän niin kuin joulu. Se on vain kerran vuodessa ja kestää virallisesti vain kolme päivää, mutta kaikki oheishypetys vie ainakin kuukauden.

12 elokuuta 2010

Hei poika hei tyttö Suvilahteen here we go

Otsikko lainattu häpeämättömästi sukulaisen eilisestä statuspäivityksestä.

Vuoden odotuksen jälkeen se on vihdoin täällä.

Voi sitä fiilistä mikä oli taas astua Suvilahden festarialueen portista sisään eilen illalla... Ai ai. Enää puuttuu festariseura. Ehdin näkemään Kap Kapin esityksestä noin puolet, ja se toimi ilta-auringossa aivan mukavasti uutta festarialuetta tsekkaillessa ja tunnelmaan virittäytyessä.

Ennakkohypetyksen perusteella olisin odottanut LCD Soundsystemin keikasta jonkinasteista hikidiskoa, mutta mutta. Tiedä mikä siinä sitten oli, laskeva aurinko, lämppärin asema vai se, että oltiin keskellä viikkoa, mutta vähän laiska meno. Ihan mukava sen tahtiin oli silti nyökkäillä, ei siinä mitään. All My Friendsin aikana tuli ekaa kertaa se tunne että voi vitsit, Flow!!



Ennen Chemical Brothersia bongasin yleisön joukosta Mimmi ja Peppi More to Loven ja oli tietenkin ihan pakko mennä sanomaan hei! En kyllä tainnut saada suusta paljon muuta kuin "öö ootte ihania", eli aika fanityttöilyksi meni. Mutta kun ne on, nyt se on livenäkin todistettu! Chemical Romance!

Konemusiikki on levyhyllyssäni suhteellisen uusi ja varovaisesti kasvanut alue, enkä vieläkään ole oikein varma miten pitäisi suhtautua, kun lavalla onkin bändin sijasta kaksi äijää painelemassa nappuloita. Kaikki epävarmuus katosi kuitenkin aika äkkiä Galvanizen ensitahtien myötä, nimittäin huh huh. Huolimatta siitä, että ympärilläni oli lähes yksinomaan 5-10 vuotta vanhempia miehiä, tuli tanssittua urakalla alusta loppuun. Enkä ollut ainoa. Se kai oli tarkoituskin. Tässä vielä se kuulematta jäänyt kappale, jonka puuttumista jopa minä osasin ihmetellä:



No huomenna se sitten alkaa ihan ihan oikeasti ja minä olen niin innoissani että on ihme kuinka pitkään olen jaksanut tätä postausta tehdessä jo istua paikoillani. Tuntuu jokseenkin turhalta alkaa tässä vaiheessa vääntää mitään suurta ennakkopostausta, niitä taitaa kuitenki löytyä joka toisesta suomalaisesta blogista, koski ennakko sitten musiikkia tai vaatteita. Samat asiat tuntuvat muillakin pyörivän mielessä - mahtaako Air tällä kertaa sykähdyttää livenä, valitako M.I.A. vai Beach House (taidan tosin kallistua jälkimmäiseen), vastaako The xx livenä älyttömään hypeensä... Tässä kuitenkin pienoinen katsaus niihin suurimpiin ennakkosuosikkeihini.



Kävin kesäkuussa katsomassa Owen Pallettia Tavastialla jo ihan siksi, että jos se Flow'ssa sattuisi menemään päällekkäin jonkun muun kiinnostavan kanssa, voisin valita sen toisen. Suunnitelma ei tainnut ihan toimia, sillä keikka oli niin loistava, että pakkohan se on lauantaina suunnata jälleen Owenia ihastelemaan. Sori, Surfer Blood.



Jónsin esiintyminen vaikuttaa täydelliseltä kruunulta viikonlopulle, sen verran juttua olen kuullut lavarakennelmista sun muista. Voi olla että tämän aikana tirautan kyyneleen tai pari.



Airin suhteen on vähän kaksijakoiset fiilikset. Kaapelitehtaan keikka joulukuussa oli ihan ok, kotiyleisön seassa ranskanmaalla 3 vuotta sitten koettu keikka taas aivan upea. Eli mitä tässä nyt sitten uskaltaa odottaa? Flow'hun yhtye on lupaillut ennennäkemätöntä audiovisuaalista spektaakkelia. Saas nähdä.



Robyniin olen tutustunut vasta hiljattain, ja sen seurauksena sättinyt itseäni että miksi hitossa vasta nyt. Pakko nähdä! Ihana, aivan ihana!



Toivon todella, että kaikki The xx:n keikkoja tylsähköiksi haukkuneet ovat vain sattuneet niille huonommille keikoille. Huikea liveintensiteettipotentiaalihan tällä nimittäin on. Kunpa olisivat soittaneet vielä pimeän aikaan niin oi!

Yllämainittujen lisäksi tiedossa on varmasti myös monta monta muuta hienoa esitystä, ihana ja kaivattu festariseurue sekä hyvää ruokaa ja juomaa. Ruokalistoja onkin katseltu jo siihen malliin, että jää nähtäväksi, tuleeko siellä yhtään keikkaa sittenkään seurattua. Ehkä jos ruokakojuilta sattuu näkemään lavalle.

11 elokuuta 2010

Suvilahti kutsuu

Sainpas eilen sitten lopulta haettua sen Flown avajaiskonserttilipun. Pakkohan se oli jo siksikin, että tiedän kuinka illalla olisi ärsyttänyt kuunnella Suvilahdesta kaikuvaa jumputusta ikkunan ääressä... Asiaan saattoi myös vaikuttaa se, että Chemical Brothersiin tutustuessani se on alkanut potkia koko ajan kovemmin. Odotukset ovat tämän illan suhteen nousseet jo hälyttävän korkealle.

LCD Soundsystem taas - meh. Ei vaan iske, lähinnä tylsistyttää. Tosin olen sen verran hitaastilämpiävää sorttia, että yhtye saattaa samaan aikaan ensi vuonna olla hehkutuslistan ykkösenä. Kaikesta huolimatta lähden seuraamaan liveä avoimin mielin, sillä siellä bändi kai parhaimmillaan onkin.

Kap Kapin musiikista ei ole kerrassaan mitään käsitystä ennakkoon, mutta kehuja olen tästäkin kokoonpanosta sen verran kuullut, että tarkoitus olisi tätäkin esitystä ehtiä seuraamaan edes jonkin verran.



Eiköhän siis potkaista (allekirjoittaneelle kesän ensimmäiset ja viimeiset) festarit ryminällä käyntiin! Jejeje!

09 elokuuta 2010

Arcade Fire: The Suburbs

On se näköjään ainakin niin pitkä levy, että viikko menee ennen kuin osaa mitään aiheesta sanoa... Mutta se nyt pätee aika moneen muuhunkin levyyn. Ja jos totta puhutaan, niin lopullisen mielipiteen osaan muodostaa varmaan vasta ensi vuoden puolella. Silloin nimittäin tietää jo paremmin, onko levyssä oikeasti ainesta niiden suosikkien joukkoon, jotka nousevat epäsäännöllisen säännöllisin väliajoin tehokuunteluun aina uudelleen ja uudelleen.

The Suburbsin kanssa olen nyt aikalailla kriittisessä vaiheessa - juuri näillä hetkillä alkaa aueta ja tarttua korvaan. Olisi ehkä ollut parempi, jos olisi malttanut olla kuuntelematta aiemmin kesällä tarjottuja maistiaisia levystä, mutta koska en tunnetusti omista minkäänlaista itsekuria whatsoever, niin... Turha toivo.

Tähän mennessä tiedän ainakin sen, että soundimaailma miellyttää ja kovasti. Tuttua nostatusta ja pakahduttavuutta (kursivoitu, koska pääsin pitkästä aikaa taas käyttämään lempisanaani) löytyy edelleen, tällä kertaa vain vähän pienemmillä rakennuspalikoilla ja hienovaraisemmin nyanssein. Esimerkiksi Rococo ei livenä Senaatintorilla vielä juuri iskenyt, mutta potkii koko ajan kovemmin juuri sen kutkuttavan hitaan ylämäkensä takia. They build it up just to burn it back down.



Kuudestatoista kappaleesta olisi ollut varaa jättää pois pari turhan paljon pelkältä täytteeltä maistuvaa kappaletta, mutta ei se loistavan albumin arvoa juuri alenna. Loistobiisejä kun löytyy kuitenkin niin monta, etteivät pienet suvantokohdat tuskastuta, vaan antavat pikemminkin pienen hengähdystauon.

Ready to Start ja We Used to Wait miellyttivät heti ensikuulemalla, eikä ihastus ole hälvennyt vieläkään. Tällä hetkellä makeimpia korvakarkkeja ovat mm. sitä tuttua nostatusta rennommalla asenteella tarjoava City With No Children sekä ihastuttavan heleä Sprawl II (Mountains Beyond Mountains). Enempää loistobiisejä en ryhdy luettelemaan, sillä levyyn tutustuneet tietävät huippukohdat itsekin, enkä halua pilata kuuntelukokemusta vielä tutustumattomilta.





Myönnettävä se kai on - olen aika ihastunut. Aika näyttäköön, onko tämä tosirakkautta. Varsin lupaavalta kyllä vaikuttaa.

01 elokuuta 2010

Elokuun soittolista

Klik!

Kuukausi on siis vaihtunut, joten soittolistan saa taas nollata! Tässä kuussa avainsanoja kuuluvat olevan loppuva kesä, lähestyvä syksy ja Flow (tosin nähtyäni festivaalin ruokalistat en ole niinkään varma, kerkeääkö siellä mitään bändejä edes seuraamaan). Sisältää siis niin maagisten kesäöiden tunnelmaa kuin villapaita-lauluja. Ensimmäinen ja viimeinen kappale loksahtivat niin hyvin paikalleen että siinä myös pysyvät, mutta siitä välistä lista päivittyy ja muuttuu todennäköisesti jälleen pitkin kuukautta.



En ole varma edustaako ylläoleva biisi enemmän kesäyö- vai villapaitakoulukuntaa, mutta ansaitsee paikkansa listalla yhtäkaikki. Villapaita päällä kesäyössä, ehkäpä?

29 heinäkuuta 2010

Aussien tanssiinkutsu

Cut Copy ja French Horn Rebellion Tavastialla 27.7

Ensinnäkin pyydän anteeksi edellisen postauksen otsikon epätarkkuutta. Luonnollisesti sen olisi pitänyt kuulua Saunaan Tavastialle. En tosiaan ole varma hikoilinko enemmän siellä varsinaisessa saunassa vai illan keikalla. Kallistun jälkimmäiseen.

Huutelin myös tanssittajia yksinäiselle neidolle, mutta enpäs arvannut, että kutsuun vastaisi French Horn Rebellionin pörröpäinen jäsen. Käyhän se näinkin.

Lämppäribändi oli minulle aika tuntematon tapaus, ja ensivaikutelma olikin aika positiivinen. Yleinen tanssittavuus ja meininki toimi, mutta biisimateriaali oli vielä aika tasaista huttua. Lupaavaa silti, lupaavaa! Vanhaa puhallinorkesterilaista tietenkin ilostutti erityisesti se lavalla nähty french horn.

"What happened then?"
"We were together the whole night."
"And then?"
"Then she heard I play french horn. AND I NEVER SAW HER AGAIN!"



Cut Copyn astuessa lavalle tunnelma oli jo odottavan hikinen, mutta itse en ainakaan osannut odottaa ihan sellaista diskoinfernoa mikä saatiin kokea seuraavan reilun tunnin aikana. Toisen biisin jälkeen väsyin kyynärpäihin ja siirryin suosiolla kakkosrivistä muutaman metrin taaemmas. Kannatti, mahtui tanssimaankin!

Ja tanssiahan kelpasi. Keikan aloittaneen Lights & Musicin ja ihan viimeisen Out There On The Icen välillä ei tullut paljoa seisottua paikallaan. Uudet biisit nostivat odotukset korkealle tulevan albumin suhteen - miksi tammikuuhun on vielä niin kauaaan? Vanhoista helmistä livenä potkivat erityisesti ihana Feel the Love sekä varsinaisen setin lopettanut Hearts on Fire, joka viimeistään nosti kaikkien kädet ilmaan ja jalat irti lattiasta. OU JEE.



Jos ei vielä tullut selväksi, niin en ole koskaan, ikinä, milloinkaan hikoillut minkään keikan aikana lähellekään näin paljon. Paidasta irronnutta tummaa nöyhtää oli joka paikassa ja olkalaukun nahkahihnakin oli hiestä märkä. Minä tiedän, että halusitte kuulla juuri nämä likaiset yksityiskohdat.



Hyvä meininki on silloin, kun ei tiedä onko ilmassa lentävä neste hikeä vai nestehukkaiselle yleisölle tarjottua vettä. Tai kenties jotain muuta.

27 heinäkuuta 2010

Saunan kautta Tavastialle



Tällä kertaa en saanut värvättyä keikkaseuraa mukaan, mutta eipä tuo ole ennenkään menoa ratkaisevasti haitannut. Saa tulla tanssittamaan, olen se joka kimaltaa. Muutenkin kuin hiestä siis.

No olinhan se minäkin siellä

Muse, White Lies ja Manna Kaisaniemen puistossa 19.7

Kai viikon takaisestakin keikasta saa vielä kirjoittaa? Jos siitä jotain muistaa?

Huolimatta liian lämpimistä juomista ja kotiin unohtuneista korvatulpista, oli viime viikon maanantai Kaisaniemen puistossa ehdottomasti positiivinen kokemus, kirjoittaa Ocean of Noise -blogin erittäin epäpätevä perustaja.

Ensimmäisenä lämppärinä kuultiin Mannaa. Vaikka taisinkin keskittyä enimmäkseen Mikko Joensuuhun (jolle olen suunnitellut kaikessa hiljaisuudessa tekeväni Boratit), ei käy kieltäminen etteikö Manna olisi myös musiikillisesti toiminut paikoin hyvinkin kivasti.



Oli mukava huomata, kuinka toinen lämppäri White Lies oli kasvanut isolle lavalle jo viime vuoden Flow'hun verrattuna. Laulajakaan ei seisonut enää koko aikaa kädet selän takana (uusi lempiele näyttikin olevan rinnan takominen) ja jopa hymyili ja lähes joka biisin välissä. Lopettivat vielä suosikkibiisiini levyltään, hyvä hyvä!



No se Muse sitten. En tiedä mikä siinä oli, mutta olipahan hauskaa! Lavaesiintymistä, eläytymistä ja yleisökontaktia ei voi sanoa mitenkään räiskyväksi, mutta jokin (öö, jos vaikka se musiikki?) veti silti hyppimään, tanssimaan ja laulamaan ensimmäisistä biiseistä loppuun asti. Uusien biisien kohdalla saikin pitää sopivasti taukoa, ne kun eivät juuri iske. Onneksi eivät kuitenkaan soittaneet niitä kuin muutaman.

Osa positiivisesta yllättymisestäni johtui ymmärrettävästi siitä, etten lähtenyt keikalle mitenkään järjettömin odotuksin - onneksi, sillä nyt oli varaa ylittää ne reippaasti! Ei mennyt pönötykseksi niinkuin pelkäsin, olin itsekin yllättynyt siitä kuinka innoissani oikeasti olin. Mutta minkäs teet kun bändi tiputtelee tasaisesti kaikki eniten toivomani biisit - Map of The Problematique, Feeling Good, Starlight, Hysteria... En tajunnutkaan että tykkään Musesta oikeasti näin paljon. Jännä!



Joskus enemmän on enemmän. Iik!

24 heinäkuuta 2010

Early Morning Rain

Olin hirvittävän pettynyt, kun aamulla herätessäni huomasin, että kovasti odottamani sadepäivä oli näköjään mennyt jo aamuyöllä ohi. Onneksi on sentään viileää ja pilvistä, eikä mikään estä minua viettämästä henkistä sadepäivää.

Olen juonut mukikaupalla Sadepäivän Iloa, kuunnellut koko päivän sademusiikkia ja tehnyt torireissun vanhat risat kumpparit jalassa. Luulen, että jalkani eivät olleet kuivaharjoittelusta niin pahoillaan, sillä kumppareissa on takasaumassa kantapään kohdalla noin kymmenen sentin pituinen halkeama. Muuten hyvät kumpparit, mutta eivät oikein pidä vettä...



Tämä kappale kuuluu sadepäiviin aina ja ikuisesti. Nyt keittämään lisää teetä.

16 heinäkuuta 2010

Uutta Cut Copya!

Niin, että sitä mitä otsikko kertoo. Saatavilla Cut Copyn kotisivuilta, jos vain viitsii liittyä bändin postituslistalle.



Kuulostaa ensinnäkin yllättävän 60-lukulaiselta, ja toisekseen ihan mahtavalta. Tätä on kesä käännettynä musiikiksi. Ah, yhtäkkiä en malttaisi millään odottaa heinäkuun 27:ttä.

Minä siis tykkään ja täysillä, mites te muut?

15 heinäkuuta 2010

Terveisiä subtropiikista

Se kuuluisa h-kirjaimella alkava sääilmiö on näemmä lamauttanut myös blogini. Tai oikeastaan se ilmiö yhdistettynä ruumiillisen kunnon rappeutumaan, semi-ruumiilliseen työhön ja pitkiin illallisiin puutarhassa auringonlaskun aikaan.

Lämpömittarin lukeman lähennellessä kolmeakymmentä ja fyysisen tilan nestehukkaa ei juuri jaksa pingottaa muun kuin vedenjuonnin suhteen. Musiikki ei ole poikkeus. Tällaisina päivinä en jaksa liian kovaäänistä, ahdistavaa tai liian teollisen kuuloista musiikkia. Tarvitsen jotain luomua, kevyttä, harmonista.

Nick Draken Bryter Layter täyttää nämä vaatimukset ehkä parhaiten maailmassa ja saa näinollen minulta luokituksen täydellinen kesälevy. Siitä huolimatta, että uusimman Rumban pääkirjoituksessa mainittiin Nick Drake nimenomaan syysiltojen musiikkina, "jota harva jaksaa kesäisin facebook-statuksissaan hehkuttaa". Ha ha, te rajoittuneet!



Minusta on ihanaa jumittaa. On mahtavaa, kun löytää niin hyvän levyn tai artistin, että voi ties kuinka pitkään aivan autuaana ja onnellisena kuunnella sitä ja vain sitä. Tämän levyn kanssa on tainnut viime viikkoina käydä niin. Välillä sain aikaiseksi tutustua uusimpaan Kentiin, mutta sitten palasin taas Bryter Layteriin, joka ei vertailussa ainakaan hävinnyt. Sori, Kent.



Joskus ei tarvitse kuin sen yhden täydellisen levyn, jonka voi aina loppuun päästyään laittaa soimaan alusta uudelleen. Ja uudelleen, ja uudelleen. Kunhan muistaa välillä juoda lasin vettä.

10 heinäkuuta 2010

Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain sinikeltaista, jotain lainattua

Minulla on ollut vaikeuksia päättää mitä mieltä olen tästä Kentin uusimmasta.

En plats i solen tuli varmasti kaikille tuotantotiimin ulkopuolisille jonkinasteisena yllätyksenä, enkä kuulemani mukaan ollut ainoa, joka toivoi Kentin yllättävän myös soundillisesti tekemällä kesäisen kitararokkilevyn. Vaan ei. Ei ihan ainakaan. Nimittäin kyllä ne synat pauhaavat siellä edelleen, mutta eivät ihan niin päällekäyvästi kuin viime syksyn Rödissä. Kent tuntuu löytäneen sopivan tasapainon konetaustojen ja perinteisen kitarapohjaisen tyylinsä välille.

Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olin lähinnä hämmentynyt, mutta kaiut 1990-luvun Kentistä yhdistettynä raikkaan kesäiseen tunnelmaan voittivat minut puolelleen jossain neljännen kuuntelukerran paikkeilla. En silti usko, että En plats i solen tulee jäämään suureksi merkkipaaluksi Kentin uralla ainakaan minun levyhyllyssäni. En usko, mutta eihän sitä voi tietää.



Nyt kyllä saatoin vähän puhua itseni pussiin, sillä juuri ne konevetoisimmat biisit tuntuvat kolahtavan kaikkein kovimmin, hahaa. Ismael on levyn alkupuolen ja Gamla Ullevi loppupuolen kohokohta, kumpikin raikkaita, tanssittavia ja kertosäevetoisia tapauksia. Kun jälkimmäinen julkaistiin noin kuukausi sitten singlenä yhtäaikaa Skisser för sommarenin kanssa, pidin Gamla Ullevia niistä kahdesta heikompana. Ei sillä, että Skisser för sommarenissakaan varsinaisesti mitään vikaa olisi, mutta eihän tällaisella introlla vaan voi mennä vikaan!



Olen kuitenkin jo tottunut siihen, että suurimmiksi lemppareikseni levyltä kuin levyltä nousevat yleensä ne, jotka eivät ensikuulemalta tee niin suurta vaikutusta (paitsi tämän levyn Passagerarelle tuskin käy niin, aika kaamea tapaus). Tai ehkä se kertoo vain siitä, että kuuntelen levyni niin puhki, että kyllästyessäni ensimmäisiin lemppareihin alkaa pakostakin löytää levyltä uusia kohokohtia. Tämänpäiväisestä ei-ole-mitään-kuunneltavaa-angstailusta (vrt. ei mitään päällepantavaa) päätellen jälkimmäinen järkeily voisi hyvinkin pitää paikkansa.

08 heinäkuuta 2010

Minun olisi pitänyt syntyä mustekalaksi

Ennen tämäniltaista kisakatsomoa keräsimme tulosveikkaukset muistiin, ja kas, eiköhän se minun Espanja vie 1-0 ja maali tulee toisella puoliajalla käynyt toteen, samoin kuin mustekala Paulin ennustus! Ihan hyvin siihen nähden että tekninen tietämykseni jalkapallosta rajoittuu siihen paitsiosäännön tietämille. Onneksi se ei estä minua kannattamasta intohimoisesti Espanjan maajoukkuetta (ja esittämästä siinä samalla paljon tietäväisempää kuin todella olen).

Toisin sanoen, Team España:



Eeppisiä voitonjuhlia odotellessa.


06 heinäkuuta 2010

Ihania ankeriaita



On tullut tänään kuunneltua pitkästä aikaa Eelsiä ja kylläpäs kuulostaakin hyvältä. Jokin tässä laiskassa, aurinkoisessa päivässä loksahtaa mielessäni täydellisesti yhteen Eelsin usein päällisin puolin aurinkoisen mutta sisältä paljon monisyisemmän tunnelman kanssa. Yleinen käsitys kesämusiikista ei ehkä tarkoita lauluja yksinäisyydestä, syrjäytymisestä ja lähestymiskielloista, mutta minä olenkin niin erakoituva luonne etten taida enää ymmärtää että nämä on vähän semmosia surullisia lauluja.



Mark Oliver Everett on yksi lempisanoittajistani, ja miksei säveltäjistäkin. Mitä tulee kappaleisiin, jotka ovat yhtä aikaa sydäntäsärkeviä, järkyttäviä, kauniita ja lohduttavia, mies on mestari. Vaikka Mr. E laulaa vakavista aiheista hilpein sävelin, ei tulos ole irvokas vaan surumielisen rauhoittava. Toisaalta myös aidosti toiveikkaat ja onnelliset laulut istuvat saumattomasti albumikokonaisuuksiin.


Älkää antako videon hämätä, kappale on kyllä Eelsin Numbered Days.

Lisää tällaisia kesäpäiviä. Lisää jäätelöreissuja vesitorniin, täydellistä kesämusiikkia ja täydellisiä farkkushortseja.

05 heinäkuuta 2010

Heinäkuun soittolista

Olen viime syksystä asti tehnyt aina kuukauden alussa soittolistan, jolle kokoan pitkin kuukautta senhetkiset lempparibiisit. Soittolistojen kokoamisessa ei ole takana kerrassaan mitään logiikkaa tai ideologiaa: sama biisi (tai levy) saattaa jumittaa puoli vuotta listalla toisensa perään, lisään soittolistalle jotain lähes joka päivä kuukauden aikana ja toisaalta siltä saattaa kadota biisejä, joihin kyllästyn.

Tätä ei siis ole varsinaisesti blogi mielessä koottu, mutta jos kiinnostaa niin heinäkuun soittolista löytyy täältä: TADAA! Tällä kertaa kuuntelussa on normaalia enemmän 60-70-luvun tavaraa, tiedä mikä siinäkin on. Ehkä se on tämä kesä. Toissapäivänäkin huvitti ties kuinka pitkästä aikaa kuunnella vähän Doorsia, enkä sitten osannut koko päivänä enää muuta kuunnellakaan.

Soittolistan aikajanassa puolivälin keskipaikkeille sijoittuu seuraava biisi, joka löysi soittolistalle Teemalla viime viikolla näytetyn Glastonbury-dokkarin myötä:




03 heinäkuuta 2010

It's gonna lift you up and take you out of here

(Enpäs saanut keikkaraporttia aikaiseksi eilenkään. Iski älytön siivousvimma, mikä tapahtuu noin kerran puolessa vuodessa, joten luonnollisesti sellaista tilaisuutta ei voinut ohittaa. Pyydän anteeksi.)


Arcade Fire Senaatintorilla 28.6

Olin aika ällikällä lyöty, kun Arcade Fire noustuaan lavalle hieman yhdeksän jälkeen maanantai-iltana ensitöikseen kajautti ilmoille Wake Up -kappaleen ensitahdit - enkä kanssakuuntelijoiden rektioista päätellen ollut ainoa. Bändi oli näköjään päättänyt murtaa alkujäykkyyden heti kättelyssä heittämällä ehkä tunnetuimman ja nostattavimman kappaleensa setin ensimmäiseksi.



Itsehän olin tavoilleni uskollisena kakkosrivissä hyppimässä jalat kipeäksi, ja ihan sattumalta osuin vielä pääjehujen Win Butlerin ja Régine Chassagnen kohdalle. Kun välissä vilkaisin kirkon portaiden jähmeämpää meininkiä niin ei kyllä kaduttanut paikan valinta. Ympärillä oli ihanan innostuneita ja energisiä ihmisiä, lava (joka oli muuten mukavan pieni eikä mikään jättiareena) oli metrin päässä, mikäs sen parempaa.

Olen samaa mieltä HS:n arvion kanssa siitä, että mitään kollektiivista, ylimaallista hurmiota yleisön keskuuteen ei syntynyt, mutta en toisaalta osaa valittaakaan, en todellakaan, ainakaan bändin suhteen. Arcade Fire soitti odotetun hyvin ja energisesti ja parhaimmillaan se hurmos oli siellä, hetkisen ainakin. Oli muuten hauska myös huomata, kuinka suvereenisti yhtyeen jäsenet vaihtoivat soittimesta toiseen - esimerkiksi Régine soitti koskettimien lisäksi rumpuja, haitaria, ksylofonia ja posetiivia sekä lauloi. Ja tanssi.



Varsinaisen setin viimeisenä kuultu Rebellion (Lies) oli yksi keikan ehdottomista kohokohdista. Levyllä loistava, livenä aivan käsittämätön. Mikä energia, mikä nostatus, mikä kauneus, tuska, vapaus, kaikki yhtäaikaa. Bongaa ruutupaitaisen William Butlerin lavanympärysjuoksu n. 3:30 alkaen!



Bändi soitti vajaat puolitoista tuntia ja settiin kuului 15 biisiä joista 7 oli tulevalta The Suburbsilta. En jäänyt kaipaamaan mitään erityistä kappaletta ja setti oli muutenkin mielestäni hyvin tasapainossa uutuuksien ja vanhojen hittien välillä. Tunteellisin hetki itselleni oli encoressa ensimmäisenä kuultu Intervention, jonka aikana kyyneleet eivät olleet kaukana. Kylmät väreet sekä livenä että nyt videolta kerratessa. Onhan se sentään ehkä maailman kaunein kappale.



Ihan viimeisenä kuultiin Keep the Car Running, jonka päätteeksi Win hyppäsi yleisöön, tarkoituksenaan kai surffata käsien päällä. Porukkaa oli kuitenkin sen verran harvassa (ja/tai niin heikkotekoista), että mies putosi jaloilleen viereeni, vaikka kuinka pitelin reidestään kiinni. Paikanvalinta oli siis onnistunut. Ja ilta ikimuistoinen.

P.S. Tulkaa pian takaisin.

01 heinäkuuta 2010

you weren't much of a muse, but then I weren't much of a poet

Vietettyäni viime yön VR:n yöjunassa istumapaikalla en ole tänään ollut ihan terävimmilläni. 2 1/2 tunnin oppitunti taloudellisesta ajamisesta vei viimeisetkin energianrippeet, joten raportti Senaatintorilta saa odottaa vielä huomiseen. Teaserina kerrottakoon kuitenkin, että vaikka puristin Win Butlerin reittä tiukasti, se pääsi silti karkuun. Hitto.

Haukotellessani sisuksiani ulos tänä aamuna päätin käydä tarkistamassa, josko valintakokeiden tulokset olisivat ilmestyneet päivän etuajassa, ja siellähän ne, ja hyväksyttyjen listassa vieläpä tuttu nimi, allekirjoittanut nimittäin. Huojennus, helpotus, tyytyväisyys. Ei sillä, että välivuosien pitämisessä mitään pahaa olisi, päinvastoin, itse en vaan olisi jaksanut toista juuri nyt.

Tähän tilanteeseen kuuluu siis ehdottomasti you can do anything -biisi, joten tässä sellainen parhaasta päästä. Tämän soidessa voi tuntea itsensä upeaksi jopa juostessaan hikisenä ratikkaa kiinni läpi ruuhkaisen Mannerheimintien. Testattu on.





Päinvastoin kuin henkilökohtaisella rintamalla, päivän suurin kotimaan uutinen oli varsin masentava. Surullista, ettei Suomessa tarpeettoman lisäydinvoiman sijaan keskitytä uusiutuvien energiamuotojen kehittämiseen. Pointsit silti ydinvoiman vastaiselle kampanjalle hienosta työstä. Minä en aio äänestää ydinvoiman kannattajaa tulevissa vaaleissa.

27 kesäkuuta 2010

I really think you're groovy, let's go out to a movie

Olen altis vaikutteille. Ei siis ole mikään yllätys, että eilisen elokuvan jälkeen olin (taas) vähän aikaa sitä mieltä että paras popmusiikki on sittenkin tehty jo 40 vuotta sitten. Merirosvoradio (The Boat That Rocked) nauratti ihan kiitettävästi ja oli kokonaisuudessaan varsin sympaattinen paketti. Ei mikään elokuvahistorian merkkiteos, mutta varsin hauska tapa viettää kaksi tuntia muutaman lempinäyttelijäni seurassa.


60-luvun hittien innoittamana kokosin jopa soittolistan, joka sisältää kaikki viralliseltakin soundtrackilta löytyvät kappaleet, muutamasta tosin Spotify tarjosi vain tribuutti/cover-version. Paras kuitenkin löytyy ihan aitona ja alkuperäisenä, nimittäin The Turtlesin Elenore, joka on saattanut soida eilisillasta lähtien kerran jos toisenkin repeatilla. Loistava kahden levyn soundtrack tarjoaa lisäksi niin The Who'ta ja Kinksiä kuin Jimi Hendrixiä ja David Bowieta.



Elenore, gee I think you're swell

And you really do me well

You're my pride and joy, et cetera


Poplyriikan merkkiteos.

Kuva


Ai niin, ja vielä tämä:

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla!

26 kesäkuuta 2010

Now the neighbors can dance!

Arcade Fire Suomeen 28. kesäkuuta Senaatintorille!! Liput myyntiin 24.5!

En muista koskaan kiljaisseeni ääneen keikkauutisen vuoksi. En ennen kuin luin tämän viestin. Arcade Fire on bändi, joka on ollut pakko-nähdä-livenä-listani kärjessä suunnilleen siitä asti, kun bändiin tutustuin (mikä tapahtui kyllä ihan liian myöhään, mutta se on jo toinen tarina). Ajattelin kuitenkin keikan sijoittuvan hamaan tulevaisuuteen vielä joskus ja korkeintaan jossain Tukholmassa. Kuinka onnellisen väärässä voikaan ihminen olla!


Ennakkomyynnistä lippupaniikin välttämiseksi ostamani lippu saapui alkuviikosta ja on siitä asti ollut tiukasti kiinnitettynä kunniapaikalle ilmoitustaululle, jonka luona olen myös käynyt säännöllisin väliajoin tarkistamassa, että lippu todella on vielä siellä. Lippuja muuten on kuin onkin vielä muutama jäljellä, eli jos vähänkin kiinnostaa, suosittelen. Kyseessä on varmasti sijoituksen arvoinen keikka: Norjalaiset toimittajat ovat kuvailleet yhtyeen keikkaa vuoden 2007 Hove Festivalilla vaatimattomasti parhaaksi konsertiksi Norjassa ikinä.

Tuntuu, etten ole vieläkään ihan täysin tajunnut, missä minun kahden vuorokauden kuluttua pitäisi kaiken järjen mukaan olla. Yritän kuvitella itseni istumaan Tuomiokirkon portaille, lavan silmieni eteen - ei vain voi käsittää. Tosin voi hyvin olla, että eteen sattuu taas joku parimetrinen indiehonkkeli, enkä siten tosiaan näe mitään, hahhaa. Toivokaamme kuitenkin parasta, myös sen suhteen ettei VR jättäisi välille tai myöhästyisi kymmentä tuntia enempää.

Lisäksi olisi varmaan hyvä muistaa ottaa lippu mukaan sieltä ilmoitustaululta. Lähtiessäni katsomaan Owen Pallettia muutama viikko sitten kehaisin tädilleni että muistin jopa ottaa lipunkin. Kerkesin bussipysäkille asti, kun huomasin lompakkoni (johon olin lipun tarkasti tallettanut) jääneen keittiön pöydälle. Se niistäkin itsekehuista sitten.



Postauksen saa kunnian lopettaa tämä Glastonburyssa vuonna 2007 nauhoitettu esitys Interventionista, joka oli ensimmäinen kosketukseni Arcade Firen musiikkiin. Muistan ihan selvästi, kuinka istuin kuulokkeet päässä tv:n edessä, pimeässä talossa keskellä yötä (kiitos Yle musiikkiohjelmien huomaavaisista lähetysajoista), selkää pitkin kulkivat kylmät väreet ja minä mietin että miten ihmeessä olen voinut elää ilman tätä kauneutta näin pitkään.

Kylmät väreet tulevat edelleen, joka kerta.

24 kesäkuuta 2010

Asioita, jotka lukijan olisi hyvä tietää

1. Tässä blogissa kirjoitan musiikista tai sinne päin.

2. Pyrin muokkaamaan blogin ulkoasua pikimmiten parempaan suuntaan.

3. En osaa/jaksa/halua sen kummemmin luokitella musiikkimakuani, täältä siitä saa kuitenkin aika todenmukaisen kuvan.

4. Olen monessa asiassa hitaastilämpiävää sorttia, eikä musiikki ole poikkeus. Blogissa se ilmenee luultavimmin siinä, että saatan yhtäkkiä innostua niin puoli, viisi kuin neljäkymmentä vuotta vanhasta albumista. Yleensä löydän musiikkipiireissä ylihypetetyt bändit vasta, kun kaikki muut ovat jo siirtyneet seuraavaan lupaavaan tulokkaaseen.

5. Blogin nimi on valittu sillä perusteella, että se kuulostaa kauniilta ja sattuu olemaan myös lempiyhtyeeni kappale:



Welcome aboard!