15 maaliskuuta 2014

Mene: Rufus Wainwright Kulttuuritalolla

Yksi ensimmäisistä asioista, jonka ostin saavuttuani Montrealiin vaihtoon syksyllä 2012 oli lippu Rufus Wainwrightin konserttiin – first things first. Harkittu sijoitus osoittautui ehdottomasti jokaisen dollarin ja sentin arvoiseksi.

Kuva näytti vielä iPhotossa normaalilta, mutta jostain syystä alaosa muuttui tekosalamalla käsitellyksi blogiin lisätessä.
Bare with me.


Rufus esiintyi yhtyeineen Église St Jean-Baptisten näyttävissä puitteissa ja tuli samalla ikiajoiksi muuttaneeksi mielikuvani sanasta kirkkokonsertti. Vai mitä sanotte encoresta, jota varten Rufus ilmestyi saarnastuoliin tooga päällään, kultainen laakerinlehtiseppele päässään ja naamio kasvoillaan, julistaen olevansa laulaja Rufus Wainwrightin sijaan Rufus Apollo, the god of music and all things sexy? Hetkeä myöhemmin mies johti tanssikulkuetta kirkon käytävällä ja päätyi lavalle syömään parin metrin pituista, Herra Kuoleman tarjoamaa salamipatonkia – statement, jonka navan alle sijoittuva kaksoismerkitys tehtiin livetilanteessa varsin selväksi.

Perussettiä.

Facepalm-tyyppi taustalla on muuten Rufuksen aviomies Jörn.

Musiikillisesti keikka oli täyttä timanttia alusta loppuun, aina pimeältä lavalta a cappellana esitetystä Candles-kappaleesta lopun tanssieuforiaan, jolloin kukaan ei tainnut malttaa enää pysyä aloillaan kirkonpenkissä.

Oli hauska huomata, että Rufus Wainwright on kotikaupungissaan paljon laajemman yleisön suosikki kuin esimerkiksi Suomessa: yleisön joukossa oli huomattavan paljon keski-ikäisiä pariskuntia, ja itse edustin selvästi junioriosastoa.

Kaiken kaikkiaan niin vaikuttava keikka, että se kohoaa helposti kaikkien aikojen top vitoseeni. (Älkää kysykö mikä se top vitonen on, tiedän vain että tämä kuuluu sinne.)

 

Wainwright esiintyy maanantaina soolona Kulttuuritalolla Best Of –kiertueensa tiimoilta ja lippujakin löytyy edelleen – jos vielä emmit, mene! Vaikka taustabändiä ei ilmeisesti mukana nyt olekaan, Rufus ottaa kyllä yleisönsä myös yksin. Miehen lavakarisma on vertaansa vailla ja flirttailu yleisön kanssa naurattaa ja ihastuttaa – kyseenalaisista välispiikeistä ei tingitty kirkossakaan. Jossain vaiheessa Rufus tosin kohotti erityisen härskin vitsin jälkeen katseensa kattoon ja totesi sorry, Jesus.  

Ja onhan se äänikin aivan kuulemisen arvoinen myös livenä. 


Kuvat © Ocean of Noise.

14 maaliskuuta 2014

Länsirintamalta jotain uutta


Sivusin tammikuussa kevättalven tulevien levyjen katsauksessa myös Moto Boyn uutta sinkkua Someday. Tuo biisituttavuus jäi kuitenkin vähän kädenlämpöiseksi, enkä harmikseni päässytkään vaipumaan täyteen 2007-nostalgiapäihtymykseen. Jäin kaipaamaan miehen debyyttialbumilta tuttuja kauniita melodioita – ja nyt vaikuttaa siltä, että toiveeseeni on vastattu!

Too Young To Know on juuri sellainen laulu, jota tanssitaan baarissa vähän surumielisenä, kun halutaan unohtaa kaikki. Elämää suurempaa kaipuuta soiva melodia, diskobiittiä ja juuri sopiva annos siirappia. Ah, 16-vuotias minä suorastaan värisee innosta. Anteeksi, mutta ei  tällaisesta biisistä voi kirjoittaa kuin sokerisesti. 


Markus Krunegårdin Du stör dig hårt på mig on ehtinyt viihtyä kuulokkeissani jo muutaman viikon. Tykkäsin Laakso-yhtyeestä kovasti aikoinaan, mutta Krunegårdin soolotuotantoon tutustuminen on jostain syystä jäänyt aina vähän vaiheeseen. Uuden biisin innoittamana otin vahingon nyt takaisin korkojen kera – ja sain soimata itseäni, miksi en ole aiemmin tutustunut levyihin muutamaa sinkkubiisiä enempää. Erityisesti debyytti Markusevangeliet ja viimeisin Korallreven & Vintergatan, huhhuh miten kovia kokonaisuuksia! Ja kaiken tämän olen siis aiemmin sivuuttanut, huolimatta siitä, että olen kokenut välillämme olevan syvän sielujen yhteyden siitä asti, kun Laakso-yhtye oli keikalla Aawastockissa ja neuvoin Markukselle, missä vessa oli.

No, joo. Krunegård-efekti ulottui sivumennen sanoen vielä paljon pidemmälle, ja sai aikaan pienen ruotsimanian tuossa helmikuun puolella: pariin viikkoon en kuunnellut juuri muuta kuin Krunegårdia ja Håkan Hellströmiä – hyvin intensiivisesti. Kuka tietää, ehkä se oli tuo lisääntyvä auringonvalo joka vaati elämään vähän lisää ruotsalaista kiihkeyttä (kyllä se on ihan oikea juttu, kuunnelkaa vaikka!).

Niin joo ja se itse biisi? Yksinkertaisen tarttuvaa, mukavasti kolisevaa, kasarisävytteistä rokkia. Muistuttaa vähän uukakkosta. Toimii. 


Vanha tuttu Kent ilmoitti pari viikkoa sitten uuden albuminsa näkevän päivänvalon 30. huhtikuuta. Pari päivää sitten siltä julkaistiin ensimmäinen sinkku Le Belle Epoque, jota mainostettiin etukäteen ruotsalaisia bussipysäkkejä myöten. Sen kokoinen biisi onkin kyllä kyseessä, ettei se vähempää ansaitsisikaan. Näen jo nyt tämän mahtipontisen kappaleen avaamassa Kentin tulevan kiertueen keikat (kertokaa nyt jo mille festarille lippuni ostan).

Mutta silti – ei tämä vielä ihan kylmiä väreitä aiheuta, kuten pari vuotta sitten jalat täysin alta ilmestyessään vienyt 999. Komea biisi, mutta jotenkin vähän ontto, alkusoittomainen olo siitä jää. Ehkä mieleni muuttuu muutaman lisäkuuntelun jälkeen, ehkä ei. Tuomio kallistuu silti plussan puolelle, ja uutta levyä odotan ihan innolla.



Ja lopuksi, vetoomus kaikille yllämainituille artisteille: voisitteko säästä opiskelijan rahoja ja tehdä Suomessa yhteiskiertueen? Kiitos.

Kära Moto Boy, Markus Krunegård och Kent, kan ni vara snälla och göra en Finlandsturné tillsammans? Tack.

10 maaliskuuta 2014

Iisa - s/t

Arvio on julkaistu Lapin Ylioppilaslehden numerossa 1/14.


Indiepopyhtye Reginasta tutun Iisa Pykärin ensimmäinen omalla nimellään julkaisema albumi on hyvin kirjaimellisesti soololevy, sillä kappaleissa ollaan paljon yksin – joko konkreettisesti tai oman pään sisällä.

Hidastempoisten ja melodialtaan aika yksinkertaisten kappaleiden suola ovatkin Iisan tekstit. Ne kertovat pienten, samaistuttavien hetkien kautta paljon suurempia tarinoita kuin ensi kuulemalta tajuaakaan. Loistoesimerkki tästä on Knipin kanssa duetoitu Puutarhajuhla, jonka tarinassa pariskunnan päällepäin idyllisen illan pinnan alla piilee ääneen lausumattomia jännitteitä.

Levyn yleisilme on pohtiva ja melankolinen. Slovaripainotteiset poplevyt alkavat usein helposti toistaa itseään, mutta Iisan kohdalla mielenkiinto säilyy. Juuri sopivasti vaihtelua tuovat pari nopeampaa biisiä, joiden helmi on jo loppukesästä sinkkuna julkaistu Perjantai, jossa otetaan kaikki irti yksinäisestä viikonlopusta. Soundien puolesta albumi sekoittaa kasari- ja aor-sävyjä Reginan vanhaan, elektronisempaan tuotantoon.

Iisan Reginasta tuttu aviomies Mikko Pykäri on ollut mukana tämänkin albumin teossa, mutta kokonaisvisio ja kappaleet ovat nyt Iisaa itseään. Ne kolme kappaletta, joissa Mikko on ollut mukana sävellystyössä, ovatkin levyn ainoat nopeat – ja Reginamaisimmat – biisit.



04 helmikuuta 2014

SUEDE!!!

Varma kevään merkki on, kun festarit alkavat kunnolla julkaista tulevan kesän esiintyjiään. Tänään listan uusia kiinnityksiä julkaisi Ruisrock. Sekosin ihan pienesti, kun huomasin listassa Sueden.

Kyseessä on nimittäin brittipopsuuruuksista minulle se kaikkein tärkein ja rakkain. Ja miksi - ehkä siksi, että yhtyeen musiikista huokuu tietty ridicule is no shame -asenne - yltiötunteellisuutta, nuoruuden kasvukipuja ja epämääräistä kaipuuta ei yritetäkään tukahduttaa. Ei ole kovin suuri ihme, että tämä resepti uppoaa ihmiseen, jonka lempisana on pakahduttava. Joten vaikka 90-luvulla tuli  - jostain syystä - notkuttua keikkojen sijaan lähinnä hiekkalaatikolla, vajoan Suedea kuunnellessani silti hämmentävän usein kuvitteelliseen 90-luvun brittipop-teininostalgiaan, jota en koskaan elänyt.

Pelkkään (keksittyyn, tai sitten ei) nostalgiaelementtiin ei tarvitse onneksi Ruisrockinkaan suhteen luottaa, sillä viime vuoden näyttöjen perusteella yhtye on oikein kovassa kunnossa - sekä livenä että levyllä. Alla lempparini sekä vanhasta että uudesta tuotannosta.



Tätä keikkaa en todellakaan aio ohittaa, sillä kirpaisee nimittäin vieläkin, kun ajattelen pari vuotta sitten missaamaani Pulpin Ruisrock-keikkaa... Viime kesän Bluria ei onneksi tarvitse harmitella, sillä bändi ei jotenkin koskaan ole vaan kolahtanut. 

Sunnuntaina Ruissalossa tulee esiintymään myös jo aiemmin julkistettu Phoenix, joten yhden päivän täsmäiskua tässä nyt vähän pedataan! Aijai.


28 tammikuuta 2014

Kevättalven odotetuimmat

1. Eteeristä suomipoppia

Iisan debyyttialbumin ilmestymiseen ei ole enää monta päivää, enkä kyllä enempää jaksaisi enää odottaakaan. Kolme levyltä irrotettua sinkkua on jo julkaistu, ja lisäksi albumia on kuultu viikon levynä sekä YleX:ssä että Radio Helsingissä. Maistiaisten perusteella luvassa on aika yksinkertaisista palasista koottua, raikasta ja kuulasta poppia. Mitä parhainta musiikkia kevätauringon odotukseen siis.

Tällä hetkellä ehdoton suosikkini on uusin sinkku, Knipin kanssa duetoitu Puutarhajuhla. Elokuun hämärtyvistä illoista muistuttavaa, hienoisesti melankolista keinutusta. Puutarhan keijuvalot voi melkein nähdä.

Iisa ilmestyy 31. tammikuuta.


Bubbling under: eteeristä ruotsipoppia

Tutustuin ruotsalaisen Moto Boyn eli Oskar Humlebon musiikkiin ensimmäistä kertaa, kun tämä oli kiertämässä Suomea The Arkin lämppärinä syksyllä 2007. Kun tuo androgyyni olento oli luikauttanut ensimmäiset falsettisävelet punattujen huultensa välistä, ei mennyt montaa minuuttia siihen, että olin myyty. Sittemmin oma musiikkimakuni on kulkenut vähän toiseen suuntaan, mutta Moto Boyn tekemiset kiinnostavat jossain määrin edelleen.

Ensimmäinen tulevaa levyä edeltävä sinkku Someday julkaistiin parisen viikkoa sitten. Jotain sinänsä kauniista biisistä jää kuitenkin puuttumaan. Esimerkiksi esikoisalbumin Young Love ja Beat Heart ovat lähes sietämättömän täydellisiä ja sydämeenkäypiä popkappaleita - sormet ristiin, ettei Moto Boy ole vuosien varrella kadottanut melodiantajuaan!

Keep Your Darkness Secret ilmestyy 26. maaliskuuta.



2. Amerikkalaista mahtipontisuutta

Los Angelesilaisen NO:n Don't Worry, You'll Be Here Forever oli toissa talven kuluneimpia julkaisuja kuulokkeissani. Suurelle The National-fanille bändin samantyyppinen tunnelmallinen, mutta vähän ulospäinsuuntautuneempi paisuttelu osui ja upposi heti. Kun albumia ei alkanut kuulua, ehdin jo pelätä, että että yhtye on eksynyt hypeensä, eikä levyä saada tehtyä ollenkaan.

Huoli osoittautui kuitenkin turhaksi. Uusi sinkku Leave The Door Wide Open vyöryy kohti kuin valtameri ja sykähdyttää ihan yhtä vahvasti kuin vanhatkin biisit - onneksi, huh. Odotukset helmikuisen albumin suhteen ovat todellakin korkealla.

El Prado ilmestyy 18. helmikuuta.



Bubbling under: brittiläistä mahtipontisuutta

Brittiläinen mahtipontisuus on luonnollisesti vähän sisäänpäinkääntyneempää ja jollain tapaa varautuneempaa - malliesimerkkinä maaliskuussa jo kuudennen studioalbuminsa julkaiseva Elbow. En olekaan vähään aikaan yhtyettä kuunnellut, mutta jo Guy Garveyn aksentin kuuleminen pitkästä aikaa tuo mukavan lämpimän ja turvallisen tunteen.

Pari viikkoa sitten nettiin ilmestyi albumilta lohkaistu Fly Boy Blue / Lunette, hienovarainen ja kaunis biisi. Tänään julkaistiin ensimmäinen virallinen sinkku New York Morning, jota kuunnellessa tulee mieleen, että yritetäänköhän tässä nyt vähän tehdä uutta One Day Like Thisia - niin samantapainen on tarinan asetelma uuteen päivään heräämisestä. Ihan itseplagioinnin alueelle ei kuitenkaan astuta, sillä siinä missä One Day Like This kasvaa järkälemäisen suureksi, New York Morning jää vähän maltillisemmaksi ja rennommaksi kappaleeksi. Yhtyeelle tunnusomaisesti biisi on silti mahtavasti loppua kohti kasvava - ja siitähän tämä mahtipontisuusnarkkari tykkää.

The Take Off and Landing of Everything ilmestyy 10. maaliskuuta.



3. Perinnetietoista suomirokkia

Olavi Uusivirran uuden sinkun yhteydessä on subjektiivisen arvioni mukaan mainittu Tehosekoitin noin 80 prosentissa tapauksia. Ja joo, ei syyttä. Muistan ajatelleeni jo viime kesän ja syksyn keikoilla Rakkautta ilmassa (?) -kappaleen aikana, että tämän voisi ihan hyvin kuvitella Oton laulamaksi. Mutta se Tehosekoittimesta.

Uusivirran omassa tuotannossa uusi biisi muistuttaa eniten vuoden 2005 Me ei kuolla koskaan -albumia - sillä erotuksella, ettei tuolta levyltä taida löytyä yhtään näin kovaa iloluontoista rokkibiisiä. Pariin viime levyyn verrattuna nyt on siirrytty pohdiskelevammasta ja taiteellisemmasta materiaalista selvästi festari- ja yhteislauluystävällisempään suuntaan. Mutta Uusivirran itsensä sanoja lainatakseni, ei se väärin oo - ainakaan, jos sen tekee näin hyvin.

Ikuiset lapset ilmestyy 28. helmikuuta.



Bubbling under: perinnetietoista ruotsipoppia

Jos suomirokki on vakiintunut käsite, sitä on varmasti myös ruotsalainen pop-osaaminen. Kuuluisimmasta ja laadukkaimmasta päästä on varmasti 90-luvun suuruus The Cardigans. Solisti Nina Persson on julkaissut aiemmin kaksi albumia A Camp -sivuprojektinsa kanssa, mutta nyt on luvassa ensimmäinen Perssonin omalla nimellä julkaistava sooloalbumi.

Laadukkaan, viimeisen päälle tehdyn popin kääntöpuolena on usein helposti hajuttomuus ja mauttomuus. Se saattaa kahden tähän mennessä ilmestyneen sinkun perusteella olla myös Perssonin albumin kompastuskivi. Sekä Dreaming of Houses että Animal Heart ovat kauniita, hyvin tehtyjä kappaleita. Mutta sitä eläimellistä sydäntä saisi Persson väläyttää mielellään vähän enemmän. Äänestä kun löytyy tarvittaessa mahtavaa rosoisuutta - siitä todistaa esimerkiksi tämä TSOOL:in poikien kanssa vedetty Whole Lotta Love -coveri - Led Zeppelin-äijien nenän edessä, noin sivumennen sanoen.

Animal Heart ilmestyy 31. tammikuuta. 


22 tammikuuta 2014

Cover-keskiviikko

Tässäpä iltaanne sulostuttamaan pari komeaa cover-vetoa, joihin tänään törmäsin.

Ensimmäisenä aina yhtä hieno Patti Smith coveroi pianisti Tony Shanahanin avustuksella Rihannan Stayn - kuulemma lempibiisinsä viime vuodelta. Ja Smithin raspikurkkuhan sopii biisiin tietenkin niin käsittämättömän hyvin, etten enää edes muista, kuinka Rihannan joilotus samassa biisissä on minua tähän asti ärsyttänyt. Mielettömän upea Patti.

Video on peräisin Smithin syntymäpäiväkonsertista New Yorkista joulukuun lopulta. Jos vielä saisin tästä studioversion kuulokkeisiini, se parantaisi elämänlaatuani suunnilleen yhtä paljon kuin tällä hetkellä melatoniinitabletit (eli noin 100%).



Jälkimmäinen ei ihan yllä vaikuttavuudessaan Pattin tasolle, mutta jakamisen arvoinen sekin. Los Angelesin vastike The Nationalille eli NO on uskaltanut tarttua Leonard Cohenin Suzanne-klassikkoon. Lähtökohta on Rihanna-coveriin verrattuna siis huomattavasti epäkiitollisempi (ainakin allekirjoittaneen näkökulmasta...). Kunniakkaasti NO (vahvistuksenaan Laura Burhenn) siitä kuitenkin selviytyy, luottaen tuttuun, maalailevan mahtipohtiseen tyyliinsä. Ei silti yhtä komea veto kuin esimerkiksi bändin tulevaa levyä enteilevä tuore sinkku Leave The Door Wide Open.


14 tammikuuta 2014

Lily Allen - Air Balloon

Lily Allenin eilen julkaistu uusi biisi Air Balloon on häpeilemättömästi täydellistä purkkapoppia. Se yhdistää naiivia lastenlaulumaista rallattelua M.I.A:sta muistuttaviin rytmeihin - sanomattakin lienee selvää, että kappale on tarttuva kuin kausi-influenssa. Naa-naa-na-na-naa-naa, naa, naa-naa-na-na-naa, mmm. 


Ihan marraskuisen Hard Out Heren tasolle uutuus ei silti yllä. Ensimmäinen tulevaa levyä enteilevä, tyhjästä ilmestynyt biisi on tekstiltään - ja videoltaan - sellaista tykitystä, että Spotifykin on lyönyt siihen explicit-leiman. Forget your balls and grow a pair of tits. Jos olet aiemmin sen jostain syystä ohittanut, älä ohita enää.




Tervetuloa takaisin, Lily!